Kotiliesi.fi
Sukkakauppa käy hyvin, mutta Maijan mieli on levoton.
MAIJA: OLIHAN SE häkellyttävää, miten Millan ennustus kävi toteen melkein sanasta sanaan. Marraskuun viimeisenä perjantaiaamuna istuin vielä kahvikuppi kourassa katsomassa aamutelevisiota, jossa puhuttiin Paasikiven syntymäpäivästä, kun Milla ryntäsi ovesta pelkässä pyjamassa ja villatakissa. – Kaikki sukat on myyty! hän huusi jo kynnykseltä. – Tää on ihan mieletöntä! Olihan siitä ollut illalla puhe, että Amerikassa oli just alkamassa kiitospäivän vietto, mutten totisesti olisi uskonut, että puoli tuntia ensimmäisen Kardashianin julkaiseman kuvan jälkeen Millan luomat verkkosivut olivat kaatuneet, vaikka ne oli etukäteen siirretty isommalle alustalle. Kun sivut oli saatu taas pystyyn, laskuri oli ehtinyt nakuttaa kuusisataa tilausta ja koko varasto oli myyty. Nyt oli kuulemma jo satoja tilauksia jonossa. KUUNTELE OSA KIRSTI MANNISEN LUKEMANA PODCASTINA TOTTA KAI raha rauhoitti ja tieto siitä, että saisimme maksetuksi Askon antaman lainan ja kutomatöitä riittäisi koko talveksi ei vain minulle vaan muillekin käsityöpiirin naisille. Kaikkein onnellisin olin kuitenkin siitä, että Milla ja Juuso olivat lopultakin tehneet sovinnon ja Milla oli päättänyt jäädä Suomeen. Sanallakaan en vihjannut, miten haikeaa oli, kun tytär oli suunnittelemassa muuttoa Siltalaan ja Rantamökkikin olisi pian tyhjä. Pitkä ja yksinäinen talvi oli taas edessä, sillä kun viikot olivat muuttuneet kuukausiksi, en enää elätellyt toivoa Askon paluusta. Loka- ja marraskuun vuokran hän oli kyllä maksanut melkein heti lähtönsä jälkeen, mutta syyskuun alussa olin saanut mieheltä lyhyen tekstiviestin, jossa hän ilmoitti olevansa nyt Espanjassa ja tulevansa sieltä palattuaan hakemaan tavaransa täältä. Viestin lopussa oli tosin ollut miehen espanjalainen puhelinnumero, mutta ymmärsin hänen lähettäneen sen vain hätätapausten varalle. Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/]. LAUANTAINA lähdin käymään hautausmaalla. Olin vienyt haudalle pyhäinpäiväksi havuja ja kynttilälyhdyt, mutta nyt kun maa oli lopultakin saanut ohuen lumipeitteen, oli aika laittaa sukuhauta talvikuntoon. Huomenna oli ensimmäinen adventtisunnuntai ja koronasta huolimatta jumalanpalvelukseen oli varmasti tulossa tavallista enemmän väkeä. Jollakin merkillisellä tavalla haudalla puuhailu rauhoitti. Koska marraskuukin oli ollut niin pitkään lämmin ja sateinen, olivat entiset havut sen verran ränsistyneet, että vein ne kompostilaatikkoon ja kaivoin laukustani kolme pientä havuseppelettä, jotka olin itse sitonut meidän kuusiaidasta napsitusta havuista. Ne näyttivät oikein raikkailta tummaa hautakiveä ja valkoista lunta vasten. Vanhat hautakynttilät keräsin muovikassiin ja sytytin kolme uutta niiden tilalle, yhden Mikolle, yhden Erkille ja yhden anopille. Olin Mikon kuoleman jälkeen lukenut jonkin kirjan, jossa sanottiin, että meidän ja ikuisuuteen siirtyneiden välillä on vain ohut harso. Sen lävitse voi nähdä, jos osaa katsoa. Silloin ajatus oli tuntunut raastavalta mutta nyt se tuntui lohdulliselta. Ehkä isä ja poika tosiaan katsoivat juuri nyt minua ikuisuuden verhon takaa ja naureskelivat hiukan, kun en tahtonut saada kynttilöitä syttymään. Hautausmaa oli nimittäin männikkömäellä ja tuuli kävi järveltä päin. Olisikohan Martta tahtonut, että olisin tuonut haudalle isomman havuseppeleen, mietin itsekseni hymyillen, kun kävelin haudalta parkkipaikalle. Anopin aikana oli haudalle tuotu aina adventiksi oikein iso havuseppele, sellainen kukkakaupasta ostettu, jossa oli sinivalkoiset silkkinauhat. Perhehaudassa nukkui nimittäin myös Erkin isä, joka oli ollut sotaveteraani. Hänen nimensä kultaus oli jo haalistunut, vaikka se oli uusittu samaan aikaan kuin Mikon nimi kaivettiin kiveen. Täytyy varmaan tilata ensi kesänä uusi kultaus kaikkiin kaiverruksiin, päätin kääntäessäni auton keulan kohti ruokakauppaa. Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi [https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/kirsti-ja-katri-manninen-jatkokertomus-rakkautta-ja-villasukkia/] TAAS PITI PANNA maski kasvoille. Onneksi olin laittanut laatikollisen hengityssuojia auton hansikaslokeroon, sillä muuten se olisi varmaan taas unohtunut kotiin, sillä omilla kulmilla liikkuessa ei maskia tarvittu. – No mutta hei, Maija, pitkästä aikaa! joku huuteli hyllyjen välistä, kun vihdoin olin kerännyt ostokseni kärryyn ja työntänyt ne kassalle. Kesti hetken, ennen kuin tunnistin maskin takaa entisen kunnanjohtajan vaimon, joka oli aikoinaan ollut mukana käsityöpiirissä. Mikä tuon nimi nyt on, kirosin mielessäni huonoa nimimuistiani, kun nainen oli ensin päivitellyt koronaa ja kurottui sitten kysymään ääntään madaltaen, mitenkäs se villasukkabisnes on sujunut. – Kiitos oikein hyvin, vastasin ja työnsin pankkikortin kassatytön ojentamaan kortinlukijaan. – Onks se totta, että te kudoitte parisataa sukkaparia? nainen jatkoi uteluaan, vaikka siirryin tunnusluvun näppäiltyäni kaukalon toiseen päähän pakkaamaan ostoksiani. – Joo, kai se niillä main oli, meidän Milla on hoitanut sitä hankinta- ja myyntipuolta, vastasin vältellen. Tosiasiassa olimme käsityöpiirin uskollisten naisten kanssa ehtineet kutoa kolmessa kuukaudessa kuusisataa sukkaparia ja ne kaikki oli nyt myyty. – Pyysihän se Seija minuakin silloin elokuussa niihin teidän talkoisiin, mutta kun tänä vuonna tuli niin mahdottomasti omenia ja marjoja, niin minulla meni koko syksy ihan säilöntäpuuhissa, nainen selitteli ja paljasti sitten, miksi meidän sukankudontamme häntä niin kovasti kiinnosti. – Te kuulemma maksoitte kutojille ihan mukavasti. – Saman verran kuin myyjäisissä saa yleensä sukkaparista, vastasin nuivasti ja nostin jo täpötäydet kangaskassit tiskin metallihyllyltä, kun nainen vielä korotti ääntään ja kysyi, että sukkarahoistako se Siltalan susiaitakin on maksettu. Tuo nyt oli jo liian paksua. En ollut kuulevinani koko kysymystä vaan toivotin rouvalle ja kassatytölle hymyillen hyvää adventtia ja lähdin kiireesti autoon. KOSKA SILTALAN NAVETALLA näkyi olevan valot, kaarsin pihamaalle ja löysinkin Juuson, Millan ja aina uskollisen Lordin karitsoimiskarsinan äärestä. Kolmivuotias uuhi, Hertta nimeltään, oli pyöräyttänyt peräti kuusi karitsaa, mutta koska nisiä oli vain kaksi, piti pikkuisia auttaa vuoron perään nisille ja syöttää lisäksi pullosta. – Kato äiti, eiks tää oo ihana, Milla sanoi ja silitti karitsan pikkuista päätä. – Jos tätä menoa nää karitsoinnit jatkuu, niin meillä on keväällä kohta jo satapäinen katras, Juuso naureskeli. – Tosi hyvä juttu tää astutusten porrastus, ettei kaikki karitsat tuu keväällä. Saadaan koko jengi mahtumaan karsinoihin. Olin jo lähdössä, kun Milla tuli sanomaan autolle, että hän aikoo jäädä Juuson luo yöksi. – Pärjäät sä yksin? hän kysyi, kun en kyennyt pidättämään pientä huokausta. – Totta kai mä pärjään, pitäkää hyvää huolta pikkuisista! sanoin reippaasti kättäni heilauttaen ja vedin auton oven kiinni. TIENKÄÄNTEESSÄ napsautin autoradion päälle. Sieltä tuli tähän aikaan lauantai-iltapäivästä se entisten nuorten sävellahjaohjelma, jossa soitettiin meidän yli-ikäisten nuoruusajan musiikkia. Kun radiosta alkoi soida se Jarkon ja Lauran ”Kuin silloin ennen”, minua iski outo vimma. Uhallakin aloin laulaa hoilottaa heidän mukanaan niin että auto raikui: ”Taas tunnen uudestaan kuin silloin ennen Kuin eilispäivää ollutkaan ei ois. Nyt luokses tulla saan kuin silloin ennen Ja tiedän, etten lähde koskaan pois.” VAIKKA OLI JO PIMEÄÄ, uusi lumi valaisi maiseman. Ehkä se hoilaaminen oli tehnyt hyvää. Kotiin päästyäni tunsin itseni pitkästä aikaa oikein reippaaksi. Vein ruuat tupaan jääkaappiin ja päätin nyt lopultakin käydä siivoamassa Isonmökin Askon jäljiltä. Ainakin käyn hakemassa lakanapyykin ja pyyhkeet pois ja katson, etteivät hiiret ole ruvenneet mellastamaan. Sen verran olin Askon lähdön jälkeen mökissä pyörähtänyt, että olin todennut miehen tyhjentäneen sekä jääkaapin että roskiksen. Koska kännykkä piippasi taas alhaisen virran merkiksi, laitoin sen yöpöydälle lataukseen ja otin eteisen ikkunalaudalta taskulampun mukaani. Viiru olisi tahtonut lähteä myös ulos, mutta käskin sen jäädä vahtimaan taloa. Oho, nyt oli ruvennut satamaan lunta, totesin pihamaalle päästyäni. Onneksi rantatielle oli kertynyt vain ohut lumikerros soran päällä. Ei tarvinnut pelätä liukastumista, kunhan katsoi, mihin astui. Milla oli jättänyt Rantamökin kuistille valot palamaan, mutten ruvennut niitä sammuttelemaan. Voihan olla, että tytär palaa huomenna vasta hämärissä kotiin, jos silloinkaan. ISONMÖKIN ULKO-OVI oli taas turvonnut kosteudesta. Kun olin avannut lukon, sain nykiä ovenkahvasta hetken, ennen kuin ovi suostui narahtaen avautumaan. – Herranen aika, täällähän on kylmä kuin kellarissa, henkäisin ääneen sisälle päästyäni ja riensin heti kokeilemaan, tuliko tiskinpöydän hanasta vettä. Onneksi vesijohto ei vielä ollut ehtinyt jäätyä, vaikka olin unohtanut säätää patterien termostaatit talviasentoon. Varmuuden vuoksi kävin kokeilemassa vielä vessan ja saunan hanat, mutta niistäkin vesi valui täydellä paineella. Kun olin säätänyt patterit viiteentoista asteeseen ja kerännyt käytetyt pyyhkeet mytyksi ovensuupenkille, avasin vihdoin makuuhuoneen oven hakeakseni parisängyn lakanat pyykkiin. Kattolampusta oli lamppu palanut, joten sytytin yöpöydän lampun. Kiskottuani pussilakanan peiton päältä huomasin, että sängyn jalkopäähän oli unohtunut se Askon musta hellepaita, joka oli ollut miehen yllä, kun viimeksi tapasimme. Ehkä se johtui lauantai-illasta tai niistä vanhoista lauluista, joita olin kuunnellut autoradiosta koko kotimatkan. Niin kuin mikäkin rakastunut teinityttö lysähdin istumaan sängynlaidalle ja painoin kasvoni Askon paitaa vasten ihan vain tunteakseni vielä kerran hänen tuoksunsa. Pakko oli ryhdistäytyä, etten olisi ruvennut itkemään. Hammasta purren ja viskasin paidan lakanamytyn päälle. Täytyyhän se pestä ja luovuttaa omistajalleen, jos hän vielä joskus ilmestyy tänne. Eteisen naulakkoon näkyi unohtuneen Askon vihreä sadetakki. Muita hänen tavaroitaan ei mökissä tainnut ollakaan. Olin jo nousemassa sängyn reunalta vetääkseni aluslakanankin sängystä, kun huomasin lattialla puoliksi yöpöydän alla valkoisen kirjekuoren. Nostin se tietysti ylös ja käänsin ympäri. Kuoren päälle oli kirjoitettu hätäisin vedoin ”Maijalle”. KIRJE EI OLLUT kovin pitkä, vain muutamia kiireessä kirjoitettuja lauseita, mutta luin vedet silmissä sen moneen kertaan. Asko kirjoitti ymmärtävänsä, miksi olin säikähtänyt hänen puheitaan ja suudelmaansa. ”Heti kun tulin tänne mökkiin, kaduin sitä, että suutuin, mutta sain juuri äsken puhelun Malagasta. Marco on joutunut moottoripyöräkolariin ja makaa sairaalassa lonkka ja jalka leikattuna. Hänen äitinsä on kuulemma lähtenyt Kanarialle, joten minun on pakko lähteä nyt saman tien ajamaan, että ehdin Frankfurtin iltakoneeseen. Muuten lähtö viivästyy parilla päivällä”, Asko kirjoitti. ”Maija-kulta, yritän soittaa sinulle matkalta tai viimeistään Espanjasta, mutta jos se ei onnistu, toivon, että luet tämän kirjeen mahdollisimman pian ja soitat tai tekstaat, jos olet valmis jatkamaan siitä, mihin jäimme. Minulle on kyllä aikaa odottaa, lupaa Asko.” Sitä se Espanjan puhelinnumero oli tarkoittanut! Asko odotti minun soittoani! Työnsin kirjeen toppatakkini taskuun ja kiirehdin saman tien mökin ulko-ovelle. Viis pyykeistä ja lakanoista! Minun oli päästävä heti soittamaan Askolle. Voi Luoja, kunpa se ei olisi liian myöhäistä! Lumisade oli yltynyt. Oli pakko kahlata tuiskua vasten etukenossa kohti lumiverhon takaa häämöttävää pihavaloa, sillä taskulampusta huolimatta ei pyryssä tahtonut nähdä eteensä. Vasta puolivälissä pihaa tajusin, että talon porraspäähän oli ilmestynyt outo musta auto. Ketään ei kuitenkaan näkynyt autossa eikä liioin portailla tai ulko-ovella. Herranen aika! Olin tietysti unohtanut lukita ulko-oven! Juuri kun astuin porstuaan, kuulin kännykkäni dingdong-soittoääneen kajahtavan tuvassa. Kun tempasin oven auki, näin nahkatakkisen ja lippalakkipäisen miehen seisovan keskellä lattiaa minun kännykkäni kädessään. Viiru näkyi makaavan kaikessa rauhassa omalla paikallaan keinutuolissa. – Mitä hemmettiä…! Enempää en ehtinyt karjaista, kun mies kääntyi hymyillen katsomaan minua. – Jumalauta, että mä säikähdin, kun sua ei näkynyt missään, Asko sanoi ja pyysi sitten anteeksi, että oli tullut ilman lupaa takaisin. – Mä en vaan jaksanut enää odottaa sun viestiä! – Asko-kulta, mä löysin tämän vasta äsken, kun menin mökkiä siivoamaan, sanoin kaivaen kirjeen taskustani. TOTTA KAI meitä kumpaakin itketti ja nauratti sinä iltana, kun puhuimme asiat selviksi. Koska Isomökki oli vielä jääkylmä, oli ihan luonnollista, että Asko jäi luokseni yöksi. Kun aamuyöllä heräsin hänen kainalossaan ja muistin kaiken, päässäni alkoi sitkeästi soida se vanha renkutus, jota olin eilen hoilannut autossa. ”Kuin silloin ennen, silloin ennen, silloin ennen, on kaikki yhtä hyvin taas.” Hullua kyllä, tuntui ihan siltä kuin olisimme Askon kanssa tunteneet aina, vaikka meidän tarinamme oli vasta alkamassa. Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/].
Maijan vuokralainen on yhä kadoksissa. Milla miettii, mitä elämältään oikeasti haluaa.
MILLA: – ONKO ASKOSTA kuulunut mitään? kysyin, kun miehen lähdöstä oli kulunut viikko. Äiti pudisti päätään ja teeskenteli keskittyvänsä neulomiseen, vaikka kumpikin meistä tiesi, että hän osaisi neuloa sukan valmiiksi vaikka silmät kiinni. – Luulisi sen sanoneen mihin se lähtee ja miten pitkäksi aikaa? minä ihmettelin. Äiti pudisti uudelleen päätään. – Eihän se minulle kuulu mitä hän tekee niin kauan kuin vuokra on maksettu, äiti huokasi hetken päästä. – Hänhän on vain vuokralainen. KUUNTELE OSA KATRI MANNISEN LUKEMANA PODCASTINA Tapa jolla äiti sanoi ”vain vuokralainen” vahvisti epäilykseni. Asko oli hänelle enemmän kuin vuokralainen. Totta kai olin huomannut, miten kaksikko viihtyi yhdessä. Mutta mitä ihmettä heidän välillään oli mennyt pieleen? – Mitä jos se tajusi että se oli saamassa sairaskohtauksen, lähti sairaalaan ja on nyt teholla? mietin ääneen. Äiti pudisti päätään tavalla, joka vahvisti epäilyitäni. Miehen lähdöllä saattoi olla tekemistä äidin kanssa. Näin että asia oli äidille arka, joten en kysellyt sen enempää. Sen sijaan yritin Googlen, LinkedInin ja Facebookin avulla selvittää, mihin mies oli häipynyt. Sieltäkään ei löytynyt mitään vihjeitä, joten lopulta luovutin ja jätin asian sikseen. Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/]. SEURAAVANA YÖNÄ kuulin pitkästä aikaa taas susien ulvontaa. Vaikka tiesin, että Juuson lampaat olivat turvassa navetassa, ääni karmi selkäpiitäni. Mietin, miten pahalta ääni tuntui Juusosta. En ollut vieläkään kertonut hänelle susiaidasta. Viimeisestä keskustelustamme oli kulunut jo kymmenen päivää, enkä ollut kuullut miehestä pihaustakaan. ”Joka syyttää suuttuu, se lahjatta leppyy”, äiti oli sanonut. Mutta mitä jos Juusolla oli syy suuttumiseensa? Kelasin mielessäni jokaisen keskustelumme. Kauhukseni tajusin, että minulla olisi ollut monta hyvää tilaisuutta kertoa niin Robista kuin siitä, etten ollut jäämässä Suomeen pysyvästi. Kuten silloin kun hän kyseli jatkosuunnitelmistani. Olin selittänyt hänelle vain, miten halusin myydä äidin villasukkia. En maininnut, että tein sen ensisijaisesti auttaakseni äitiä – en luodakseni omaa bisnestä. Tai kun tuli puhetta siitä, miten tyytyväinen olin päätöksestäni palata Suomeen. Miksi en täsmentänyt että ”…kunnes pahin koronavirusepidemia helpottaa”? Ei ihme, että kundi oli jäänyt käsitykseen että olin tullut takaisin jäädäkseni. ”Mutta entä jos mä jäisinkin tänne?” kuulin pienen äänen sanovan mielessäni. Vielä vuosi sitten ajatus olisi tuntunut mahdottomalta. Nyt se tuntui ihmeellisen rauhoittavalta. Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi [https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/kirsti-ja-katri-manninen-jatkokertomus-rakkautta-ja-villasukkia/] – EN SYYTÄ SINUA, Paul vakuutti, kun kysyin hänen mielipidettään siitä, että jäisin Suomeen. – Jos olen ihan rehellinen, alan olla kohta itsekin valmis muuttamaan sinne. – Äidin toinen mökki on vapautumassa. Ainakin luullakseni, minä paljastin. – Ai, mihin se vanhempi komea herrasmies lähti? – En tiedä. Hän lähti sanomatta sanaakaan. Maksoi kyllä vuokran ja jätti osan tavaroistaan mökkiin. – Lisää synkkiä salaisuuksia, Paul innostui. – Mitä jos hänkin oli etsintäkuulutettu rikollinen ja pakomatkalla? Mitä jos hän pelästyi niitä poliiseja, jotka kävivät luonasi? Harkitsin hetken Paulin esittämää vaihtoehtoa. Se ei ollut aivan poissuljettu, mutta jos Asko olisi ollut etsintäkuulutettu, luulisi siitä löytyneen netistä edes jotain tietoa. – Palataan minuun, komensin. – Olenko ihan hullu, jos jäisin tänne? – Joko olet sopinut välisi sen lammaspaimenen kanssa? Paul tivasi. – Ei ole mitään sovittavaa, älähdin ja kaduin heti että olin avannut suuni. – Eli se oli sittenkin sinun mokasi, hän hihkaisi voitonriemuisena. Paul tunsi minut aivan liian hyvin. Olin kertonut Paulille yhteenotostani Juuson kanssa heti seuraavana päivänä. Paul oli kysynyt minulta moneen kertaan, että olinko aivan varma, etten ollut itse johtanut Juusoa harhaan. Siinä vaiheessa en ollut valmis myöntämään virhettäni, vaan vannoin ja vakuutin hänelle syyttömyyttäni. – Totta kai se oli minun mokani, ärähdin viimein. – Ainakin osin. – Sinä tiedät, kulta, mitä sinun pitää tehdä. Olin hetken hiljaa. Paul oli oikeassa. – Niin tiedän. Puhelun lopuksi kysyin Paulilta, mistä voisin tietää, kannattaisiko minun jäädä Suomeen vai ei. Paul oli lukenut kaikki mahdolliset elämäntaito-oppaat ja usein suositteli minulle erilaisia harjoituksia ihan pyytämättäkin. Paul käski minun tehdä mielikuvaharjoituksen, jossa kuvittelisin, että minut kloonattaisiin kahdeksi uudeksi Millaksi. Sen jälkeen minun pitäisi kuvitella, että toinen klooneistani eläisi seuraavat viisi vuotta Suomessa ja toinen Losissa. Jos menisin viiden vuoden päästä haastattelemaan kumpaakin klooniani, kumman elämää kadehtisin enemmän? > Palautin mieleen, millaista oli yrittää deittailla, selata Tinderiä ja käydä > treffeillä itsekeskeisten, pinnallisten tai muuten rasittavien tyyppien > kanssa. AMERIKAN KLOONIN elämän kuvitteleminen tuntui yllättävän raskaalta. Mietin ensin viittä viimeistä vuotta ja sitä, millaista elämäni oli ollut. Sitten kuvittelin, että koronavirusepidemia helpottaisi ja elämä palautuisi kutakuinkin ennalleen. Näin itseni tekemässä järkyttävän pitkiä työpäiviä pienellä palkalla, istumassa autossani loputtomissa ruuhkissa, juoksemassa vaatekaupoissa ja suunnittelijoiden luona hakemassa ja palauttamassa vaatteita, kuuntelemassa tähtien, ohjaajien ja tähtien managereiden kiukuttelua, stressaamassa mistä saisin seuraavan keikan, katsomassa yhdentekeviä musiikkivideoita tai mainoksia, joissa valitsemani asukokonaisuudet jäisivät taka-alalle, hengittämässä smogin ja metsäpaljon saastuttamaa ilmaa. Palautin mieleen, millaista oli yrittää deittailla, selata Tinderiä ja käydä treffeillä itsekeskeisten, pinnallisten tai muuten rasittavien tyyppien kanssa. Yrittää puhua tunteistaan muulla kuin omalla äidinkielellä. Muistin myös, miten monta kertaa olin tuntenut itseni nöyryytetyksi, hylätyksi tai jopa hyväksikäytetyksi, kun Rob oli esittänyt kuvauspaikoilla, ettei tuntenut minua, valehdellut kavereilleen olevansa yksin, vaikka olin hänen vieressään sohvalla tai jättänyt vastaamatta puheluihini ollessaan Floridassa. Miten minua hävetti, kun tajusin hänen vedättäneen minua koko suhteemme ajan. Viisi vuotta minua vanhempi kloonini näytti vanhentuneen ainakin 10 vuoden edestä. Hän tuijotti minua tummat silmäpussit silmien alla ja kertoi väsyneenä, että elämä Losissa oli ollut koronaviruksen jälkeen jatkuvaa taistelua. Toki joukkoon oli mahtunut voitonhetkiä, mutta hän ei ollut varma, olivatko kaikki uhraukset ihan sen arvoisia. Eniten Amerikka-klooniani huolestutti se, ettei hän ollut vieläkään löytänyt miestä, joka olisi yhtä fiksu, hauska, komea ja kiinnostava kuin Juuso. ”Pelkään, etten löydä ketään ja jään lapsettomaksi”, kuulin tulevaisuuden Jenkki-minän sanovan mielessäni. SEURAAVAKSI KUVITTELIN tapaavani Suomi-kloonini viiden vuoden päästä. Hän vaikutti huomattavasti onnellisemmalta kuin Jenkki-kaksosensa. Hän oli mennyt tekemään sovinnon Juuson kanssa ja tunnustanut olevansa ihastunut mieheen. Fantasiassani tunne oli ollut molemminpuolinen ja suhde oli syventynyt nopeasti rakkaudeksi. Lapsiakin oli syntynyt jo yksi ja toinen oli tulossa. – Oho, henkäisin ääneen nähdessäni itseni raskaana. Tunsin lämpimän kouraisun kohdun tienoilla. Ennen sitä hetkeä en ollut edes tajunnut, miten paljon halusin lapsia. Eikä siinä vielä kaikki! Suomi-kloonin mukaan villasukkabisnes oli lähtenyt räjähdyksenomaiseen kasvuun. Kylän naiset neuloivat villasukkien ohella suunnittelemiani villatakkeja, huiveja ja pipoja. Paikkakunnalle oli muuttanut lisää kädentaidoilla itsensä elättämisestä kiinnostuneita nuoria perheitä. Kesällä paikkakunnalla kävi turisteja tutustumassa erilaisiin työpajoihin ja perustamaamme Brooklyn-henkiseen artesaanipuotiin, jossa myytiin paikallisia tuotteita. Olimme kloonini mukaan hankkineet Juuson kanssa lampaiden lisäksi alpakoita. Visiossani näin, kuinka kävelimme käsi kädessä laitumella, jossa lampaat ja alpakat laidunsivat sulassa sovussa. Juusolla oli naurava pikkulapsi sylissään ja tunsin, kuinka toinen potki mahassani. Olin onnellisempi kuin tiesin voivani olla. Näky tuntui niin todelta, että se sai minut nyyhkyttämään liikutuksesta. Lopulta minun oli pakko nousta ylös niistämään nenäni. Ihanassa unelmassani oli vain yksi pieni ongelma. Se tapahtui minun päässäni, eikä ollut mitään varmuutta siitä, leppyisikö Juuso. Ja vaikka leppyisikin, en tiennyt olivatko hänen tunteensa minua kohtaan yhtä lämpimät kuin minun tunteeni häntä kohtaan. Asia selviäsi vain yhdellä tavalla: minun pitäisi mennä tapaamaan Juusoa. KERÄSIN ROHKEUTTA yön ajan. Heräsin aamulla jo ennen kuutta jännitykseen. Vatsaa väänsi ja sydämen iskut tuntuivat korvissa asti. Pakotin itseni syömään yhden äidin leipoman korvapuustin ja juomaan lasin maitoa. Se tästä vielä puuttuisi, että soudettuani järven yli tyhjällä vatsalla pökertyisin miehen jalkoihin. Järven pinta oli täysin tyyni, kun soudin kohti Siltalaa. ”Kuiiiik ko kuiik ko kuiiii…” kuikka huusi taas tuttua huutoaan. Unohdin hetkeksi, kuka olin ja mihin olin menossa. Oli vain minä, aamuauringossa kimalteleva järvenselkä ja uskomaton rauha. Tyyneyteni katosi viimeistään siinä vaiheessa kun saavuin Siltalan rantaan. Lordi oli kuullut tuloni ja juoksi terhakasti haukkuen rantaan. – Minä se vain olen, tervehdin koiraa, joka minut tunnistettuaan heittäytyi selälleen laiturille rapsutuksia kerjäten. Nousin laiturille ja aloin rapsuttaa huomiosta onnellisena kiemurtelevaa karvaturria. Yhtäkkiä ajatukseni avautua Juusolle tunteistani tuntui nololta. Olin varma, että mies torjuisi minut. Jos nousisin veneeseen ja soutaisin takaisin kotiin, hänen ei tarvitsisi koskaan tietää… – Huomenta, Juuson ääni tervehti minua rannan suunnalta. Liian myöhäistä. Puristin silmäni kiinni ja toivoin, että voisin maagisesti kadota paikalta. Kuulin Juuson lähestyvät askeleet ja tunsin kuinka laituri tärähteli niiden voimasta. Rapsutin koiraa lähes vimmaisesti, yhä silmiä kiinni puristaen. – Mitäs mimmi? Juuson ääni kysyi vierestäni. Tunsin kuinka jännitys puristi kurkkuani. Silmiä alkoi taas kuumottaa. Kohta tulisi itku ja sitten en saisi yhtään mitään sanottua. Ponkaisin pystyyn niin yllättäen, että sekä koira että mies säpsähtivät. Katsoin Juusoa suoraan silmiin ja henkäisin: – Mä en ole menossa mihinkään. – Okei…, Juuso kysyi selvästi miettien mitä tarkoitin. – Täältä. Mä en ole menossa mihinkään täältä. Sun luota, yritin täsmentää ja tajusin saman tien kuulostavani vieläkin sekavammalta. Niinpä pulautin ulos seuraavan mieleeni tulleen ajatuksen: – Ootsä ajatellut hankkia alpakoita? Kysymys yllätti Juuson niin täydellisesti, että hän alkoi nauraa. Nauru oli vapautunut ja iloinen. Se tarttui pian minuunkin ja sulatti pois huolen ja jännityksen sydämestäni. – Joo, olen, Juuso sanoi lopulta. – Ootsä? Tapa jolla Juuso kysyi kysymyksen, katsoen samalla syvälle silmiini, kertoi että hän tiesi mitä ajoin takaa. Poskiani alkoi taas kuumottaa, mutta en kääntänyt katsettani pois. – Joo, olen. – Okei, pitäiskö meidän sit hankkia alpakoita, Juuso sanoi leveästi hymyillen. Tunsin kuinka koko kehoni läpi humahti lämmin aalto. Minua itketti, joten tyydyin nyökyttelemään vastaukseksi kuin rikkimennyt vieteriukko. Juuso harppasi luokseni ja kietoi kätensä vyötärölleni. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja painoin varovasti huuleni hänen huuliaan vasten. Juuso vastasi suudelmaani ensin lempeästi sitten nälkäisesti. Minulle oli täysin selvää, kumpana Millana jatkaisin elämääni. Lue ja kuuntele jatkiksen osa 10/10 täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia-osa-10-10/]. Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/].
Kardashianien perhe innostuu sukista, ja siksi koko kylän naiset kutsutaan villasukkatalkoisiin.
MAIJA: PAKKO OLI KUTSUA käsityöpiiri apuun, kun kävi ilmi, että joku niistä kamalista Kardashianeista oli innostunut meikäläisen sukista ja oli tilannut nyt sellaiset koko suvulle kiitospäivälahjoiksi. Äkkiäkös sitä nyt yhden suvun villasukat olisi kutonut, mutta se ei kuulemma Millan mielestä ollutkaan se ongelma. – Äiti rakas, hän sanoi. – Nyt on pakko kutoa niin paljon sukkia varastoon kuin mahdollista, sillä kun Kardashianit julkaisevat marraskuun lopulla Instagramissa thanksgiving-kuvansa, meidän verkkosivut tukehtuu tilauksiin. Todennäköisesti nää sukat myydään loppuun muutamassa minuutissa, oli niitä kuinka paljon hyvänsä! Ensin olin aivan varma, että Milla liioittelee. Vasta kun hän näytti tietokoneelta, että tosi-tv-sarjojen myötä kuuluisaksi tulleella Kardashianien perheellä oli netissä yhteensä satoja miljoonia seuraajia, aloin ymmärtää, miten isosta asiasta oli kyse. KUUNTELE OSA KIRSTI MANNISEN LUKEMANA PODCASTINA OLI SELVÄÄ, ettei minun lankavarastollani pitkälle potkittaisi, vaikka edellisviikolla kehräämöltä oli tullut iso paketti Juuson katraan kevätvilloista kehrättyjä lankoja. Siihen laskuun riittivät vielä säästöni, mutta kun piti ruveta haalimaan alpakanvillaa, rahoituksesta uhkasi tulla ongelma. Sen Juuson kaverin alpakanvillalangat ostettiin kaikki. Lisää käsittelemätöntä alpakanvillaa oli tarjolla Varsinais-Suomessa yhdellä maatilalla, jossa pidettiin terapia-alpakoita. Kun tilan isäntäväki ei ollut innostunut käsitöistä, heille oli kertynyt varastoon useamman vuoden aikana kerittyä alpakanvillaa, jonka saisi kuulemma ostaa sopuhintaan. Erä oli kuitenkin niin iso, että hinta nousi jo yli kahteentuhanteen euroon. – Täytyy varmaan mennä pankkiin puhumaan, sanoin lopulta, kun olimme Millan kanssa aikamme pähkäilleet, miten operaatio villasukat rahoitettaisiin. – Mutta mitä jos koko homma lässähtääkin ja meille jää käteen satoja pareja kalliita villasukkia? – Äiti, usko mua! Tää onnistuu sata varmasti! Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/]. LOPPUJEN LOPUKSI rahoitus järjestyi ilman pankin apua. Kun näet olin lähdössä kirkolle tapaamaan pankin uutta luottopäällikköä, Asko sattui samaan aamukahvipöytään minun ja Millan kanssa ja ilmoitti heti ryhtyvänsä sukkabisneksen rahoittajaksi. – Paljonko tarvitaan? Kymppitonni vai kaksi? – No mut hienoa, kaksi on tietysti parempi, niin selvitään alpakanvillan kehruulaskustakin ja voidaan maksaa myös äidin värväämille kutojille saman tien! Milla ehätti sanomaan ennen kuin ehdin kiittäen kieltäytyä Askon ehdotuksesta. Ei siinä auttanut minun kursailuni, kun Milla ja Asko lähtivät jo tekemään työhuoneen koneelle velkakirjaa. Toisaalta Milla oli oikeassa. Melkein kaikki ne käsityöpiiriläiset, jotka olivat loppuviikolla tulossa värjäämään lankoja talkoilla ja rupeaisivat sitten kutomaan sukkia, olivat pienillä tai olemattomilla eläkkeillä sinnitteleviä vanhoja naisia. Jos kutojalle jäisi kolmekymppiä sukkaparilta niin kuin oli kaavailtu, siitä olisi iso apu heidän lisäkseen myös minulle. Mitään isoa liikevoittoa ei näillä sukkakaupoilla tavoiteltu. Kun Milla selittänyt, miksi sukkabisnekseen pitäisi liittää jokin tarina ja hyväntekeväisyyskohde, ja kysynyt, sopisiko minun mielestäni kohteeksi Juuson susiaita, pidin ideaa loistavana. Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi [https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/kirsti-ja-katri-manninen-jatkokertomus-rakkautta-ja-villasukkia/] – ONKOS SILLÄ teidän Millalla jotakin vispilänkauppaa sen Siltalan nuorenisännän kanssa? kyseli Paula, kun hämmensimme lauantaina rantasaunalla kumpikin omaa värjäyspataamme. Minun liemeni oli keitelty raparperinlehdistä ja sananjaloista ja hänen koivunlehdistä. Toiset talkoolaiset hääräsivät jo väriliemissä keitettyjä lankoja purettamassa ja huuhtelemassa. – Ei kai siinä sen kummempaa, vastasin vältellen. – Milla on käynyt siellä välillä auttelemassa, kun susivaaran takia lampaat on pakko pitää sisällä öisin. – Sitä vaan, kun melkein joka päivä ne näkyy hääräävän yhdessä siinä Siltalan navetalla ja hauskaa tuntuu olevan, Paula jatkoi minuun vilkaisten. – Naurunkikatus kuuluu välistä meidän kasvimaalle asti. – Onhan se hyvä, että niillä on ikäistään seuraa. Eihän näillä kulmilla muita alle kolmekymppisiä taida asuakaan, vastasin lyhyesti ja vaihdoin puheenaihetta. – Eiköhän ne sunkin vyyhtisi rupea jo olemaan. Nosta ne vaan tohon lipeäveteen niin pidetään niitä siinä puolisen tuntia ennen kuin ruvetaan huuhtomaan! – Mitäs väriä siitä nyt sitten tuleekaan? Paula kysyi eikä enää jatkanut jankkaamista Millasta ja Juusosta. – Oikein nättiä kirkkaankeltaista, selitin. – Amerikkalaiset tykkää kuulemma iloisista väreistä. EIHÄN NE JUORUT siihen loppuneet. Kun päivän päätteeksi oli istuttu tuvassa syömässä Millan tekemään kasvisjuustopiirakkaa ja muut talkoolaiset olivat jo menneet, Seija kysyi puoliääneen, oliko se totta, mitä kirkolla puhuttiin, että poliisit olivat käyneet kuulustelemassa Millaa. Seija oli jäänyt keväällä eläkkeelle nimismiehen kansliasta niin ettei sitä tietolähdettä sen kauempaa tarvinnut etsiä. – Joo, se oli sellainen virka-apupyyntö Yhdysvalloista, vastasin tyynesti. – Joku mainosvideoiden ohjaaja, jonka kuvauksissa Milla on ollut stailaamassa, on kuulemma kärähtänyt huumekaupasta, ja nyt ne ovat ottaneet todistajanlausunnot koko kuvausryhmältä. Milla odottikin kuulemispyyntöä, kun kaikki sen kaverit oli jo haastateltu Los Angelesissa. Eipä Millalla ollut oikein mitään kertomista. Stailaajan apulaisena hän oli kuulemma ollut enimmäkseen kaupungilla haalimassa kuvausvaatteita ja muuta rekvisiittaa eikä ollut nähnyt sitä ohjaajaa kuin vilaukselta, lisäsin tuntematta huonoa omaatuntoa muunnetusta totuudesta. Seijan kautta lausunto leviäisi kylälle juuri siinä muodossa kuin pitikin. MILLALLE EN PUHUNUT kylän naisten juoruista mitään, kun myöhemmin illalla istuttiin yhdessä rantasaunan lauteilla. Hyvältä tuntui, kun Milla vihtoi kipeitä hartioitani, ja välillä käytiin pulahtamassa iltataivaan värjäämään järveen. Ei se märkien lankavyyhtien nostelu ja hämmentäminen mitään kevyttä puuhaa ollut. Sitä tunsi itsensä oikein työn sankariksi, kun katsoi upeaa vyyhtiriviä, joka on ripustettu venevajan katoksen suojaan orsien varaan kuivumaan. – Mitäs Juuso sanoi siitä susiaidasta? kysyin Millalta, kun oli kavuttu takaisin lauteille ja heitetty uudet löylyt. – En mä oo ehtinyt puhua siitä sen kanssa vielä, Milla mutisi ja kätki kasvonsa vihtaan. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin kiuaskivien suhinaa. Minäkin istuin silmät kiinni ja annoin löylyn helliä hartioita ja selkää. – Sä olit oikeassa, äiti, Milla sanoi lopulta ja sai minut hätkähtämään. – Olis vaan pitänyt pysyä kaukana siitä Juusosta. – Onks jotain sattunut? minun oli pakko kysyä. – On ilmeisesti, Milla vastasi ääni värähtäen. – Juuso ilmoitti mulle muutama päivä sitten, että se selviää kyllä itekin lampaiden kanssa aamusouvista. – No mä jo ihmettelinkin, mikset ole viime päivinä soudellut Siltalaan, tunnustin tyttärelle. – Meille tuli niin typerä riita siitä poliisien käynnistä, Milla puuskahti. – Kun Juuso tuli tuomaan venettä, mä kerroin sille koko jutun Robista. Se oli virhe, tietysti, enkä mä yhtään ihmettele, että Juuson oli vaikea ymmärtää, miksi mä olin ollut niin pihalla Robin kuvioista. Mut sitten mä sanoin että olen menossa takas Losiin ja… No, ilmeisesti Juuso oli luullut että mä jään pysyvästi Suomeen. Ja sit se vaan lähti ja sano suoraan, ettei tarvitse enää mun apua, Milla lisäsi ääni sortuen. – Mut eihän sekään ole puhunut mulle mitään siitä avovaimostaan, joka otti hatkat! – Se Anskun lähtö on tietysti Juusolle vieläkin kipeä juttu, sanoi varovasti. – Ei mekään ole siitä puhuttu kunnolla missään vaiheessa. Mutta minusta on suoraan sanoen turhaa suuttua puolin ja toisin siitä, että aikuisilla ihmisillä on menneisyys. Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy, sanoi sun Martta-mummusi aikoinaan, kun ei tahtonut pyytää keneltäkään suoria puheitaan anteeksi, lisäsin naurahtaen. ITSE JOUDUIN kuitenkin yhtä ahtaalle pari päivää myöhemmin. Olin Viirun kanssa venevajalla keräämässä upean värisiksi kuivuneita villalankavyyhtejä koppaan, kun Asko ilmestyi paikalle avojaloin pelkät shortsit ja hihaton musta T-paita päällään. Kuuskymppiseksi mieheksi hän oli yllättävän vetreässä kunnossa, totesin sivusilmällä. Päivä oli helteinen eikä minullakaan ollut päälläni kuin ohut pellavainen mekko. – Onpas upeat värit, Asko kehaisi, kun pujotin viimeiset lankavyyhdit orrelta. – Ootsä aikamoinen velho! – Mä oon värjännyt lankoja yli puoli vuosisataa, vastasin hymyillen. – Meiän mamma, mun isoäiti, oli Karjalasta kotoisin ja värjäs sienillä ja kaiken maailman yrteillä ja kukinnoilla sekä lankoja että valmiita kankaita. Mä olin vähän toisella kymmenellä, kun sain ruveta auttamaan mammaa. Kun lankavyyhdit oli saatu koppaan, Asko tarjoutui kantamaan sen kanssani sisälle. Sitten oli tietysti keitettävä kahvit. Lopulta päädyimme kahvimukit kourassa rinnatusten puutarhan puolelle meidän vanhaan ja rapistuneeseen pihakeinuun, joka nitisi ja natisi joka heilahduksella. – Hemmetin hienoa, että lopultakin saa viettää lomaa kaikessa rauhassa, Asko sanoi, kun oli hetkinen keinuteltu ihan hiljaa ja katseltu poutapilven hattaroita sinisellä taivaalla. Paljaat käsivartemme koskettivat toisiaan ja tuntui kuin olisimme hengittäneetkin samaan tahtiin. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, mies alkoi puoliääneen kertoa, mitä Espanjassa oli oikein tapahtunut. KESKELLÄ 1990-luvun alun lamavuosia Asko oli nuorena isännöitsijänä päätynyt Malagaan firmaan, joka rakennutti ja myi suomalaisille lomaosakkeita. Kielitaidon, kokemuksen ja suhteiden kartuttua Asko oli perustanut oman yrityksen ja avioitunut espanjalaisen sihteerinsä kanssa. Perheeseen oli syntynyt poika, joka oli nyt suunnilleen meidän Millan ikäinen, mutta avioliitto oli päättynyt asumuseroon jo neljä vuotta sitten, kun kävi ilmi, että vaimolla oli ollut jo pitkään salasuhde yhden paikallisen pankinjohtajan kanssa, joka oli tietysti itsekin naimisissa. – Pakko oli kuitenkin olla tekemisissä jo ihan Marconkin takia. Sitä paitsi Elena oli edelleen firmassa töissä, Asko sanoi tyhjää kahvimukiaan pyöritellen. – Meillä on tytäryhtiö Portugalin puolella Algarvessa ja mä olin siellä enimmäkseen ja asuin yhdessä meidän lomaosakkeessa. No, sitten kun karanteenit alkoi keväällä, mä jouduin palaamaan Malagaan. Parissa viikossa mulle selvisi, että Elena oli sen uuden kumppaninsa kanssa kavaltanut firmasta satoja tuhansia euroja ja muun muassa myynyt yhden ison rantahuvilan väärentämällä mun nimeni papereihin. Rahat se oli siirtänyt Marcon nimissä olevalle tilille sen rakastajansa pankkiin. Kun mä nostin metelin, Elena laittoi kaiken Marcon syyksi. Onneksi Askon pojalla oli ollut sen verran järkeä, että hän oli uskonut mieluummin isäänsä kuin äitiään. Lopulta Asko oli tehnyt rikosilmoituksen kavalluksesta. Sitä nyt oli sitten soudettu ja huovattu jo kuukausikaupalla, sillä Elena oli kiistänyt kaiken ja väittänyt, ettei mitään avioeroa ole edes harkittu. Nyt oli kuitenkin tapahtunut jonkinlainen läpimurto, kun Asko oli lähettänyt hänen asiaansa hoitavalle asianajotoimistolle riittävästi todisteita sekä kavalluksesta että asumuserosta. Siksi mies oli nyt niin huojentunut, vaikka korvauksia joutuisi varmaan odottamaan vuosikausia eikä niistä ollut mitään varmuutta. – ETTÄ TÄMMÖINEN mä olen, sinisilmäinen vanha suomalaisäijä, jota simpsakka seniorita on höynäyttänyt pahemman kerran, hän huokasi. – Ensin ajattelin, etten puhu näistä kenellekään ja kaikkein vähiten sinulle, Maija, mutta tiedätsä, mun on pakko tunnustaa jotakin. Mä olen auttamattomasti rakastunut sinuun… Sydän oli pysähtyä, kun Asko tarttui käteeni ja puristi sitä lujasti. Kun käännyin säikähtäneenä katsomaan miestä, hän kumartui suutelemaan minua. Se kaikki tapahtui niin äkkiä, ihan liian nopeasti. Niin kuin säikky vanha uuhi riuhtaisin itseni irti hänen sylistään. – Voi Asko, en mä pysty… sain sanotuksi ja karkasin itku kurkussa sisälle. JOS ASKO OLISI TULLUT perässäni tupaan ja olisi puhuttu rauhassa selväksi niin minun pelkoni kuin hänen tunteensa, kaikki olisi kukaties päättynyt toisin. Mutta Asko ei tullut. Kun menin kurkistamaan kamarin ikkunasta puutarhaan, pihakeinussa makasi vain Viiru. Sen Askon tyhjän kahvimukin löysin portailta. – Mihinkäs Asko on menossa? Milla ihmetteli tullessaan illansuussa syömään. – Se näkyi just äsken heittävän laukut auton takakonttiin ja lähti kaahaamaan kohti isoa tietä. Lue ja kuuntele jatkiksen osa 9/10 täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia-osa-9-10/]. Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/].
Milla keksii ottaa villasukkien markkinointiin mukaan naapurin lammasfarmarin. Paidattomana tietenkin.
MILLA: – NOSTA SITÄ vähän ylemmäs, komensin Juusoa, joka roikotti sylissään rimpuilevaa karitsaa. – Ja sitten hymyä! Juuso viritti kasvoilleen ilmeen, jonka olisi voinut tulkita hymyksi. Juuri kun painoin kameran laukaisinta, karitsa kiemurteli irti miehen otteesta ja pudotessaan survaisi sorkkansa miehen paljaiden varpaiden päälle. – Ai saata…., Juuso kirosi. Karitsa kirmasi pikavauhtia aidan toisella puolella äänekkäästi protestoivan emänsä luo. Juuso jatkoi sadatteluaan samalla kun tutki telottuja varpaitaan. – Sattuiko? – Ei, ihan huvikseni tässä mä vaan kiroilen, mies murjaisi ja virnisti sitten tutuksi käyneellä tavalla, josta tiesin, että hän oli kunnossa. Näytin hänelle kuvaa, jossa lammas oli juuri lipeämässä Juuson otteesta. Kuvassa miehen ilme oli yllättynyt. Meitä kumpaakin alkoi naurattaa. KUUNTELE OSA KATRI MANNISEN LUKEMANA PODCASTINA – Tähän voisi laittaa kuvatekstiksi ”Soft Love Socks – villasukat jotka yllättävät”, minä vitsailin. – ”Sairaan hyvät sukat”, Juuso jatkoi vitsiä. Näytin miehelle aiempia kuvia, joissa karitsa oli vielä kiltisti hänen sylissään. – Nämähän näyttää ihan joltain poikakalenterikuvilta, Juuso ihmetteli. – Se on tarkoituskin. Seksi myy, beibi, sanoin ja pökkäsin häntä hellästi nyrkillä vatsalihaksiin. Ne tuntuivat juuri niin kovilta kuin miltä ne näyttivät. – Ai sä pidät mua seksikkäänä, Juuso virnisti taas. Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/]. Hän seisoi niin lähellä, että pystyin haistamaan hänen miehekkään tuoksunsa. Se oli sekoitus miesten deodoranttia, lampaan tuoksua, metsää ja Juusoa itseään. Pääni löi tyhjää. Tunsin, kuinka poskiani alkoi kuumottaa. Käänsin katseeni kameraan ja teeskentelin, etten ollut kuullut kysymystä. – Mä uskon, että näistä löytyy kyllä monta hyvää kuvaa, sanoin ja huomasin, että ääneni oli yhtäkkiä muuttunut käheäksi. Suu tuntui kuivalta. – Hirveä jano, mä käyn hakemassa vettä. Haluatsä jotain? – Jos menet sisään, niin tuo mulle yksi kotikalja, Juuso sanoi yhä hymyillen turhankin seksikkäästi. Lähdin kohti Juuson taloa kiroten mielessäni sitä, että olin innostunut flirttaamaan ihan liikaa. Nyt mies takuulla luuli, että yritin iskeä sitä. ”Minä lähden kohta takaisin Jenkkeihin”, muistutin itseäni. ”Olemme vain ystäviä.” TULIN SISÄÄN jo tutuksi käyneeseen tupaan ja avasin lattialuukun, josta pääsi lattian alla olevaan pieneen perunakellariin. Juuso oli kalkinnut sen betoniseinät valkoisiksi ja laittanut lattiaan vanhaa reikätiiltä. Seinillä oli metallihyllyjä täynnä säilykepurkkeja, kotiviinipulloja sekä patenttikorkillisia kotikaljapulloja. New Yorkin Brooklynissä näitä myytäisiin kovaan hintaan artesaanituotteisiin erikoistuneissa liikkeissä. Juusolle ne olivat maksaneet lähinnä aikaa ja vaivaa. Lammasepisodin jälkeen Juuso oli tuonut minulle itse tekemäänsä kotiviiniä ja lampaanjuustoa kiitoslahjaksi. Jutellessamme juuston ja yllättävän hyvän marjaviinin äärellä susitilanteesta tarjouduin auttamaan Juusoa lampaiden hoidossa. Soutaisin joka aamu tilalle tarkastamaan hänen kanssaan laitumen ennen kuin päästäisimme lampaat ulos. Perustelin tarjouksen sillä, että olisin muuten tyhjän panttina. Koko hommaan meni alle tunti ja päivä päivältä se alkoi tuntua enemmän tekosyyltä hengata Juuson kanssa. Ensivaikutelmani miehestä mykkänä maalaisjussina oli johtunut siitä, että mies oli keskittynyt lampaiden pelastamiseen. Normaalisti hän oli puhelias ja huumorintajuinen tyyppi, joka sulki suunsa vain sukeltaessaan tai keskittyessään johonkin vaativampaan tehtävään kuten vanhan traktorinsa korjaamiseen. Viihdyin Juuson ja Lordin seurassa niin hyvin, että palasin kotiin usein vasta puoliltapäivin. Puheenaiheemme vaihtelivat lapsuuden lempisarjojen vertailusta kokemuksiimme ulkomailla asumisesta. Juuso oli armeijan jälkeen kiertänyt reppumatkaajana toista vuotta ensin Eurooppaa ja sitten Etelä-Amerikkaa. Hän oli viihtynyt parhaiten maalaiskylissä ja kiinnostunut erilaisilla maatiloilla ruokansa eteen työskennellessään maanviljelystä ja omavaraisuudesta. Suomeen palattua ajatus oman tilan ostamisesta oli tuntunut kaupunkilaispojasta liian isolta haasteelta. Niinpä hän haki juristivanhempiensa yllätykseksi opiskelemaan maa- ja metsätaloustieteelliseen tiedekuntaan maataloustiedettä. Hän oli päässyt harjoittelijaksi kokeelliselle luomutilalle ja saanut siitä lopullisen kimmokkeen lähteä etsimään omaa tilaa. Vuoden etsinnän jälkeen hän oli päätynyt ostamaan Siltalan tilan. – Jos mä uskoisin johdatukseen, niin mä sanoisin, että mut oli tarkoitettu tulemaan tänne, Juuso sanoi. – Se fiilis joka mut valtasi kun mä seisoin ekaa kertaa tuolla pihalla… Mä en ole ikinä kokenut mitään sellaista. Mihin vaan mä katsoin, niin mä näin mielessäni miltä tämä paikka näyttäisi, kun mä olisin laittanut sen kuntoon. Kiinnitin huomiota siihen, ettei Juuso maininnut sanallakaan entistä avovaimoaan. Päättelin asian olevan hänelle niin kipeän, etten kysynyt siitä mitään. Eipä silti, en minäkään enää muistellut Robia juuri lainkaan. Siihen ei ollut edes aikaa, kun aamupäiväni kuluivat rattoisasti Juusoa auttaessa ja päivät ja illat suunnitellessa nettikauppaa äidin villasukille. Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi [https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/kirsti-ja-katri-manninen-jatkokertomus-rakkautta-ja-villasukkia/] OLIN SOITTANUT sukkia Instassa kehuneelle Mirabellalle heti lammasepisodin jälkeen. Mirabellalla oli visio siitä, miten minun kannattaisi alkaa myydä äidin villasukkia. Koska niitä olisi saatavilla vain rajallinen määrä, ne pitäisi brändätä eksklusiivisiksi luksustuotteiksi ja hinnoitella riittävän korkealla hinnalla. Maailman kalleimmat villasukat maksoivat noin 1 500 dollaria, joten niiden rinnalla sadan dollarin eli reilun 80 euron sukat olivat suorastaan halpoja. – Kaikkein tärkeintä on, että näillä tuotteilla on tarina, joka inspiroi ja saa yleisön tuntemaan itsensä paremmiksi ihmisiksi. He eivät osta vain tuotteita vaan todisteen siitä, että he välittävät ja ovat osa tärkeää yhteisöä, Mirabella selitti minulle englanniksi. Mirabellan suosion salaisuus oli erehtymättömän muotivainun lisäksi se, että hän auttoi asiakkaitaan luomaan ja lanseeraamaan omia tuotemerkkejä, podcasteja ja tapahtumia. Muoti ja pukeutuminen olivat Mirabellalle sydämen asia, brändääminen ja uusien tuotteiden lanseeraaminen hauska harrastus. Kun tarjouduin korvaamaan Mirabellalle hänen antamansa vinkit, hän kieltäytyi kuuntelemasta sanaakaan. – Paras palkinto minulle on se, että teet tästä menestyksen, hän vakuutti. – Ja autat niitä lammasparkoja pysymään hengissä. > Juusoa ei varsinaisesti tarvinnut suositella riisuutumaan, sillä hän viihtyi > muutenkin ilman paitaa ja sukkia. Kun Mirabella oli maininnut, että osa myyntivoitoista kannattaisi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, tiesin heti, mitä tarkoitusta varten haluaisin kerätä rahaa. Paras tapa suojella Juuson lampaita olisi rakentaa niiden laitumien ympärille korkea ja sähköistetty petoaita. Jos jokaisesta sukkaparista 20 euroa menisi aitarahastoon, sadalla sukkaparilla saisi kilometrin petoaitaa. Siksi kuvasin Juusoa karitsan kanssa. Se tulisi kuvitukseksi tarinaan lammaspoloista, joiden hengen aita pelastaisi. Mirabella oli ollut myös se, joka oli ehdottanut, että yrittäisin saada ”kuuman farmarin” poseeraamaan ilman paitaa, koska ”seksi myy, beibi”. Juusoa ei varsinaisesti tarvinnut suositella riisuutumaan, sillä hän viihtyi muutenkin ilman paitaa ja sukkia. Suurin syy siihen taisi olla se, että pyykkikoneensa hajottua hän oli tottunut pesemään pyykkinsä käsin. Mitä vähemmän vaatteita käytti, sitä vähemmän niitä joutui pesemään. – Milla, sua tultiin kysymään, Juuso herätti minut ajatuksistani. Seisoin yhä kellarissa kotikalja kädessäni. Katsahdin kellarin luukusta kurkistavaan mieheen, joka näytti oudon vakavalta. – Kuka muka? – Poliisi. VANHEMPI NAISPOLIISI ja nuorempi miespoliisi kertoivat saaneensa virka-apupyynnön Yhdysvalloista. Ehdotin, että menisimme kotiini. En ollut valmis selittämään Juusolle, mistä on kyse. – On tämä uutta meillekin, naispoliisi rauhoitteli, kun kysyin, pitäisikö minun hankkia asianajaja tai jotain. – Emme ole syyttämässä sinua mistään vaan hakemassa vastauksia näihin kysymyksiin, mitä amerikkalaiset on meille lähettäneet. Paul oli kertonut jo yli viikko sitten, että poliisit olivat käyneet kyselemässä perääni. Olimme yhdessä todenneet, että mitä lähempänä totuutta tarinamme olisivat, sitä vähemmän ne herättivät epäilyksiä. Niinpä hän oli kertonut minun lähteneen Suomeen rahapulan takia. – Tunnetko tämän miehen? naispoliisi sanoi ja näytti puhelimestaan oranssista haalarista ja kulahtaneesta olomuodosta päätellen vankilassa otettua kuvaa Robista. – Kyllä, tuo on Rob Johnson. Musiikkivideo-ohjaaja. Teimme jonkin verran töitä yhdessä, aloitin. Naispoliisin ilme oli neutraalin asiallinen, mutta nuoremman miespoliisin pokka ei pitänyt. Luin hänen odottavasta katseestaan, että he tiesivät jo suhteestamme. – Sen lisäksi tapailimme silloin kun hän oli Los Angelesissa. Aina siihen asti kunnes hän lähti maaliskuussa Floridaan perheensä luo ja jäi sinne. Poliisit vilkaisivat toisiaan. Naispoliisi nyökkäsi. – Tiesitkö, että hänet on pidätetty epäiltynä huumeiden salakuljettamisesta? Mieleni teki valehdella, etten tiennyt asiasta mitään, mutta muistin Paulin varoituksen pysyä mahdollisimman lähellä totuutta. Niinpä kerroin nähneeni miehen pidätyksen uutisista juuri kun äitini oli pyytänyt minua palaamaan kotiin. – Se tuntui johdatukselta, kuulin sanovani. – Ehkä mä olin siihen asti toivonut, että Rob tulisi takaisin mun luo, kun tää pandemia olisi ohi. Kun mä näin sen uutiskuvassa vaimonsa kanssa ja kuulin mitä ne oli tehnyt, mä tajusin, etten mä tuntenut sitä ollenkaan. Koko meidän suhde oli ollut valhetta. Mun rahat oli loppumassa ja kaikki duunikeikat peruttu. Mä uskalsin hädin tuskin poistua kotoa koronaviruksen takia ja olin kyllästynyt Trumpin sekoiluihin. Mulla ei ollut mitään syytä jäädä sinne. Ja niin mä buukkasin ekan lennon takaisin Suomeen. Enkä ole katunut päivääkään, että tein niin. Poliisit kuuntelivat tilitystäni hiljaa. Naispoliisi yhä ilmeettömänä, nuorempi myötäeläen. Jos he esittivät hyvää ja pahaa poliisia, nuori oli hyvä poliisi ja vanhempi pahis. Seurasi tuskallisen pitkä hiljaisuus. – Ymmärrän, naispoliisi sanoi lopulta. Kuvittelinko, vai kuulostiko hänen äänensä hieman lämpimämmältä? Nainen ojensin lapun, jossa oli amerikkalaisen huumeviraston logo, miesagentin nimi, puhelinnumero ja sähköposti. – Jos sinulla tulee jotain vielä mieleen, voit olla suoraan yhteydessä amerikkalaisiin. – SÄ VARMAAN HALUAT tietää, miksi ne poliisit kävivät täällä, aloitin, kun Juuso tuli illalla soutaen tuomaan venettäni. – Kieltämättä mielessä on käynyt kaikenlaisia juttuja, Juuso totesi vakavana. Hänen jännittynyt olemuksensa sai pelon kuristamaan kurkkuani. Meillä oli ollut niin kivaa ja nyt kaikki tuntui olevan pilalla. ”Älä mokaa tätä Milla”, kuulin mielessäni. – Ne halusivat kysellä yhdestä mun jenkkitutusta, aloitin selitykseni. Se kuulosti epäuskottavalta jopa omiin korviini. – Siis mun entisestä poikaystävästä, joka olikin huumekauppias. Siis mä en tiennyt sitä, ennen kuin se jäi kiinni. Eikä me oikeastaan oltu enää sen kanssa yhdessä, kun se ei ollutkaan jättänyt vaimoaan… Mitä pidempään selitin, sitä epäluuloisemmaksi ja kauhistuneemmaksi Juuson ilme muuttui. Mitä torjuvammalta hän näytti, sitä sekavammaksi selitykseni menivät. Lopulta en enää itsekään tiennyt, mitä olin selittämässä. – Mä tiedän, että tää kuulostaa aika hämärältä kuviolta, sanoin lopuksi. – Joo, tässä on aika paljon sulateltavaa, Juuso sanoi ja näytti siltä kuin olisin pyytänyt häntä juuri syömään kasan lantaa. – Mä olen tosi pahoillani, etten mä kertonut tästä aiemmin. Mä ajattelin, että kun mä kuitenkin palaan Losiin, niin en suotta vaivaa sua näillä mun jutuilla, selitin ääni kireänä. – Mä luulin että sä oot jäämässä tänne, Juuso sanoi kuulostaen syyttävältä. – Ei…, sanoin hämmentyneenä miehen reaktiosta. – Mulla on sinne green card ja jos mä on pois pidempään kun vuoden, mä voin menettää sen. Juuso nyökkäsi näyttäen pettyneeltä. Oliko hän oikeasti luullut, että jäisin Suomeen? Senkö takia hän oli flirtannut kanssani? Muistin äidin puheet emännän etsimisestä. – Kiitos kaikesta avusta, mut mä luulen, että mä pystyn kyllä hoitamaan noi aamut tästä eteenpäin itsekin, Juuso sanoi ja lähti kiireellä harppomaan kohti laituria. > Et ikinä arvaa kuka haluaa tilata mittatilaustyönä Soft Love sukat koko > perheelleen. MINUN TEKI MIELI juosta Juuson perään, mutten tiennyt mitä olisin voinut sanoa korjatakseni tilanteen, joten annoin miehen mennä. Rob-kuvio oli mikä oli ja minä olin palaamassa takaisin Losiin ennemmin tai myöhemmin. Kyyneleet tulivat vasta viiveellä, kun pääsin takaisin mökkiin. Tunsin että jotain kaunista oli juuri mennyt rikki. Yritin sanoa itselleni, että itku oli turhaa. Juuso oli vain mies miesten joukossa, eikä meistä olisi voinut koskaan tulla paria. Yhtäkkiä puhelimeni alkoi soida Whatsapp-puhelun merkiksi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että soittaja olisi Juuso, joka pyytäisi anteeksi käytöstään, vaikkei mies ollut vielä koskaan soittanut minulle. Sitten ajattelin Paulin aistineen telepaattisesti, että olin lohdutuksen tarpeessa. Soittaja oli kuitenkin Mirabella. – Hey mimmi, miten menee? hän kysyi englanniksi. – Ihan hyvin, vastasin automaattisesti samalla kun pyyhin kyyneleeni. Vaikka Mirabella oli minulle kuin mentori, en halunnut avautua hänelle mieshuolistani. – Kohta sinulle menee mielettömän hyvin, hän lupasi. – Et ikinä arvaa kuka haluaa tilata mittatilaustyönä Soft Love sukat koko perheelleen. – En arvaa. – Kim Kardashian! Olin ihan varma, että olin kuullut Mirabellan sanat väärin. – Anteeksi, voitko toistaa? – Annoin Kimin lainata eilen kuvauksissa toista lähettämistäsi sukkapareista ja vaikka ne olivat hänelle hieman liian isot, hän haluaa tilata sinulta kiitospäiväyllätykseksi villasukat äidilleen ja siskoilleen. Tämä on iso juttu, beibe! Lue ja kuuntele jatkiksen osa 8/10 täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia-osa-8-10/]. Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/].
Amerikassa innostutaan villasukista. Maija näkee liikaa. Miksi Asko vaihtoi Espanjan vanhaan vuokramökkiin keskellä ei mitään?
MAIJA: – OLETTE TE aikamoisia sisupusseja, Asko naureskeli tullessaan seuraavana aamuna meille jatkamaan niitä tietokonehommiaan, jotka eilisaamuna olivat keskeytyneet lammasjahdin takia. – Anteeksi, että komensin sut muitta mutkitta mukaan kesken omien töittesi, mutta… – Totta kai mä lähdin auttamaan, olisin lähtenyt käskemättäkin, Asko vastasi, muttei enää katsonut minuun puhuessaan vaan avasi tietokoneensa ja kilahduksista päätellen myös sähköpostiohjelmansa. Lähdin suosiolla työhuoneesta ja laitoin oven kiinni, että toinen sai työrauhan. KUUNTELE OSA KIRSTI MANNISEN LUKEMANA PODCASTINA TÄNÄÄN OLI tulossa hellepäivä. Pitäisi varmaan mennä kastelemaan kasvimaa ja käydä poimimassa ensimmäiset kypsät puutarhamansikat. Ai niin, mutta ne hemmetin villasukat täytyy ensin etsiä ja laskea. Olin luvannut sen Millalle eilisiltana, kun tämä oli kertonut tohkeissaan, miten kaikki hänen jenkkituttunsa ja tutuntuttunsa kyselivät nyt, mistä sukkia voi ostaa ja mitä ne maksavat. Tyhjensin pyykkikorin sisällön pesukoneeseen ja lähdin porstuakaapille tyhjän korin kanssa. Keskihylly oli puoliksi tyhjä, kun olin jo penkonut sieltä monta paria sukkia Millalle. Alahyllyn tyhjentämisen jälkeen 60 litran pyykkikori oli kuitenkin pian puolillaan. Kymmenien sukkaparien joukossa oli monta sellaista, joita en edes muistanut kutoneeni. Pakko oli sulloa sukat koriin tiiviimmin, jotta sain myös ne ylähyllylle pinotut miesten sukat mahtumaan samaan kuormaan. Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/]. Olikohan tässä nyt kaikki? mietin kukkuraista koria ihmetellen, kun äkkiä muistin, että olin säilönyt jossakin vaiheessa komeron yläkaappiin joukon sukkia, jotka eivät olleet menneet kaupaksi kansalaisopiston opistolaisyhdistyksen joulumyyjäisissä. Kaikki niitä olivat ihailleet, mutta 30 euroa oli kai ollut liian kova hinta. Sen halvemmalla en ollut niitä kuitenkaan ruvennut myymään, kun langat oli teetetty omien lampaiden villasta ja olin ne itse värjännyt. Aika tavaran kaupitsee, olin ajatellut ja tuonut sukkaparit takaisin kotiin lukuun ottamatta niitä, jotka olin antanut arpajaisvoitoiksi. Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi [https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/kirsti-ja-katri-manninen-jatkokertomus-rakkautta-ja-villasukkia/] EI AUTTANUT muu kuin hakea tuvan puolelta emännänjatko ja kiivetä kurkistamaan yläkaappiin. Sieltähän ne löytyivät, voimapaperiin ja Ikean kassiin siististi pakattuina, kaikki ne pitkävartiset raitasukat, jotka olin kutonut yksinäisinä iltoina Erkin kuoltua. Sukkien vahvanvärisiin raitoihin olin kutonut koko meidän yhteisen elämämme: vaikean alun vanhapoikaisännän salaisena rakastettuna, ensimmäiset kuukaudet Martta-anopin komennossa emännäntöitä opetellen, hankalan odotusajan vanhana ensisynnyttäjänä, pitkäksi venyneen synnytyksen ja sen, miten anoppi kertoi tuohtuneena kylän akkojen laskeneen viikkoja meidän häistämme. Mikko oli kuulemma syntynyt kolme viikkoa liian aikaisin, että pakkoavioliitto se oli kuulemma ollut. Jos ei Erkki olisi nauranut juoruille ja äitinsä paheksumiselle niin hereästi, olisin varmasti pahoittanut mieleni vielä enemmän. Sen silloin opin, että pahanpuhujille kannattaa nauraa päin naamaa. Marttakin ryhdistäytyi lopulta, asettui meidän puolellemme ja pisti juoruakat kuriin. Pitäjän mahtiemännän miniää sai moitiskella vain hän itse. Oikeastaan meidän välimme lämpenivät vasta Millan syntymän jälkeen, kun mustatukkainen pikkuneiti oli aivan kuin ilmetty isoäitinsä. Ristiäisten aattona, kun tehtiin voileipäkakkuja, Martta tunnusti aina toivoneensa, että olisi saanut enemmän kuin yhden lapsen ja ainakin yhden tyttären. Oli sääli, että juuri kun aloin tulla Martan kanssa toimeen, hän kuoli sydänkohtaukseen kesken kunnanhallituksen kokouksen. Samalla lailla Erkkikin oli sitten lähtenyt kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin, äkkiarvaamatta, oli vain valitellut huonoa oloaan kirkonkylästä tultuaan ja mennyt makuukamariin hetkeksi pitkälleen. – MITÄ SÄ täällä istut pimeässä porstuassa keittiötikkailla? Milla kysyi ihmeissään. – Mietin just, että veiskö nämä sukat nyt tupaan vai mieluummin pihalle laskettaviksi, vastasin kiireesti ja tartuin sukkakassiin. – Eiköhän se ole parasta mennä ulos aurinkoon niin ei tule pölyä sisälle ja näkee värit paremmin, jatkoin samaan hengenvetoon ja käskin Milla raahata aitalle sen sukkia pursuavan pyykkikorin. – Nää on ihania nää raitasukatkin, vaikka paksumpia ja karkeampia kuin noi alpakkaiset, Milla totesi, kun kaikki sukkaparit oli vihdoin levitelty aitanportaille. Me olimme laskeneet ne kahteen kertaan, mutta kumpikin oli saanut eri tuloksen. Oli niitä villasukkapareja ainakin kuusikymmentä, jos ne vähän lyhytvartisemmat miestensukatkin laski mukaan. – Jenkkimakuun nää on ehkä vähän yksinkertaiset, Milla jatkoi ja tutkaili yhtä raitasukkaparia auringossa pää kallellaan. – Mut jos tohon varteen virkkais jonkin kuvion vaikka kirkkaammanvärisestä langasta… – Älä nyt hullujasi puhu! puuskahdin. – Sittenhän niistä vasta paksut tulee eikä virkattu kuvio jousta ollenkaan samalla lailla kuin tuo kudottu varsi! – Äläs sano, Milla naurahti ja siinä samassa tyttö jo viiletti pihan yli sisälle ja palasi kohta mukanaan virkkuukoukku ja keränloppu punaista seitikkilankaa. – Sullon ihania langanloppuja sen kutomakopan pohjalla, hän selitti, istahti aitanportaalle virkkaamaan eikä siinä kauan nokka tuhissut, kun pitkin tummasävyisen raitasukan vartta kiemurteli virkattu punainen juova, joka päättyi kukkakuvioon. – No, mitäs sanot? Milla kysyi ylpeänä. – Onhan se… hieno tai ainakin erikoinen, sain sanotuksi, vaikka olinkin mielissäni siitä, ettei Milla ollut maailmalla niitä käsityötaitoja unohtanut, jotka olin opettanut hänelle jo pikkutyttönä. > Äitikulta, me ruvetaan myymään näitä jenkeille. – Sen pitää olla erikoinen, jotta jenkit sen ostavat! Milla naurahti ja ryhtyi tekemään samanlaista koristusta toiseen raitasukkaan. – Okei, mä otan nyt nää ja nää ja noi tosta portailta, hän sanoi saatuaan sukkaparin koristelun valmiiksi ja keräsi yhdessä hujauksessa Ikean kassiin niiden kukkavartisten lisäksi kaikki kuvioneulotut sukat aitan yläportailta. – Rupee sä kustomoimaan noita raitasukkia ja virkkaile niihin ihan mitä haluat, mä meen nyt kuvaamaan nää ja pistän verkkosivut pystyyn! – Mitkä ihmeen verkkosivut? kysyin typertyneenä. – Myyntisivut, Milla naurahti ja nosti sukkakasiin olalleen. – Äitikulta, me ruvetaan myymään näitä jenkeille. Mirabellan mielestä sata dollaria sukkapari on erittäin jees hinta, jos siihen kuulu postituskin. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että Milla aikoi ruveta myymään minun villasukkiani satasella pari. Kuka hullu niitä siihen hintaan ostaa, ajattelin tyrmistyneenä, mutta Milla oli jo kadonnut kassi olalla keikkuen Rantamökille. Vaikka karanteeni oli lopussa, tyttö oli tahtonut jäädä edelleen asumaan sinne. Omassa mökissä oli kuulemma helpompi kukkua öisin Amerikan aikaan kuin täällä talossa. Ei tarvinnut varoa, että herättää minut. SEN VERRAN oli ukkospilviä kerääntynyt taivaanrantaan, että keräsin kaikki levällään olleet sukkaparit takaisin pyykkikoriin. Ne miestensukat ja naisten lyhytvartiset ladoin alimmaksi ja rakkaat raitasukkani päällimmäiseksi. Vähän se harmitti, etteivät ne Millan mielestä kelvanneet sellaisenaan, mutta ehkä niistä muutaman voisi kustomoida, niin kuin hän oli sanonut. Juuri kun olin raahaamassa sukkakoria ulkoportaita ylös, tuli Asko vastaan ilman tietokonelaukkuaan. – Sori, mulla kestää vielä, hän mutisi minut ohittaessaan. – Pakko hakea mökistä muutama paperi! – Ei mitään hätää! huusin hänen jälkeensä. – Ei mulla oo tänään muutenkaan aikaa mennä koneelle! Mikähän sitä Jernströmiä nyt hermostuttaa? Ensimmäisen kerran näin miehen olevan täysin hymytön ja ilmiselvästi raivoissaan. Kun oli ollut neljännesvuosisadan naimisissa hiljaisen vanhanpojan kanssa, oli oppinut lukemaan miesten mielentilan pelkästä pään asennosta. EN TODELLAKAAN aikonut urkkia Jernströmin asioita, mutta kun olin penkonut kutomakoppani pohjalle jääneet langanloput, muistin, että olin työntänyt työpöytäni alalaatikkoon muutaman vyyhdin omenapuunkuorella värjättyjä auringonkeltaisia lankoja, joita olin esitellyt keväällä käsityönopettajaseuraajalleni verkkopuhelussa. Siihen aikaan meikäläisten yli-ikäisten karanteeni oli ollut niin tiukka, ettei taloon ollut saanut päästää yhtään vieraita. Juuso oli minunkin kauppahommani hoitanut ja tuonut ostokset ulkoportaille. Onneksi Marko ja Aino olivat tulleet jo huhtikuussa lasten kanssa Isoonmökkiin koronaevakkoon niin etten ollut ehtinyt tulla ihan mökkihöperöksi. Varmuuden vuoksi koputin työhuoneen oveen, mutta kun vastausta ei kuulunut, kurkistin sisään. Ilmeisesti Asko oli vielä papereitaan etsimässä, sillä hänen kannettavansa oli kansi auki työpöydälläni. Sen mustalla näytöllä kiemurteli näytönsäästäjän kirkkaanvärinen kuvio. Hyvä niin, ajattelin ja kyykistyin penkomaan alalaatikkoa. Ihan oikein olin muistanut. Keltaista oli kaksi täyttä vyyhtiä, mutta sen lisäksi laatikon perukoilta löytyi vielä yksi vyyhti todella kaunista taivaansinistä lupiinivärjättyä lankaa, jonka olin unohtanut. Kyllähän näillä virkkaa kukkia vaikka kuinka monen sukkaparin varteen! Vyyhdit kädessäni tönäisin jalallani työpöydän alalaatikon kiinni. Silloin se tapahtui. Pöytä kai heilahti sen verran, että näytönsäästäjän kuva katosi. Sen tilalle tietokoneen ruudulle ilmestyi jokin virallisen näköinen verkkosivu, jonka yläreunassa luki Ciudad De La Justicia Málaga. En jäänyt odottamaan Askon paluuta vaan kiirehdin lankoineni tupaan. Olin jo ehtinyt kiinnittää vyyhdinpuut penkinlaitaan, kun ulko-ovi kolahti. Toivottavasti näytönsäästäjä oli käynnistynyt uudelleen, rukoilin mielessäni. Muuten mies luulisi minun käyneen vakoilemassa hänen koneellaan. SEN VERRAN minäkin vieraita kieliä osasin, että justicialla täytyi olla jotakin tekemistä oikeuslaitoksen kanssa. Oliko Askolla jokin oikeusjuttu meneillään? Siksikö mies oli ollut niin kireänä tänä aamuna? Vaikka kuinka yritin ajatella, ettei asia kuulunut minulle millään lailla, epäilys alkoi silti kaihertaa mielen pohjalla. En muistanut ihan tarkasti, mitä Milla oli silloin aikoinaan googlella urkkinut Jernströmin taustoista, mutta jotakin bisneshommia mies teki. Outoahan se oli, että hän oli hakeutunut tänne Jumalan selän taakse, vaikka joutui melkein joka päivä hoitamaan asioitaan netissä. Oliko mies paossa velkojiaan tai peräti poliisia? Olin jo kerinyt keltaiset langat pieniksi siisteiksi lankakeriksi, kun Asko koputti tuvan oveen ja ilmestyi kynnykselle ilmoittamaan, että työhuone oli nyt vapaa. Ilmeisesti se asia, joka oli miestä vielä tunti sitten vaivannut, oli nyt ratkennut, sillä Asko oli jälleen yhtä hymyilevä ja kohtelias kuin yleensäkin. – Eikös nyt olisi päiväkahvin aika? hän sanoi. – Mitäs jos mä tarjoan tällä kertaa mökillä? Kävin aamulla kaupassa ja siellä oli niin hyvännäköisiä mansikkaviinereitä, että ostin niitä neljä. Siitä riittäis sun tyttärellekin. Totta kai kiitin kutsusta ja soitin miehen mentyä Millalle, että meidät oli kutsuttu vartin päästä Isoonmökkiin kahville. – Sori, mä en nyt todellakaan ehdi, Milla sanoi kiireisen oloisena. – Mutta hauskaa, että te kaksi ootte jo tutustuneet paremmin! Lue ja kuuntele jatkiksen osa 7/10 täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia-osa-7-10/]. Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä [https://kotiliesi.fi/tilaajille/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/rakkautta-ja-villasukkia/]. --------------------------------------------------------------------------------
Löydä itsellesi sopiva
Uusia podcasteja lisätään jatkuvasti