Vinkkipodcast
Jaksossa esiteltyjen podcastien parhaita paloja
Aloitamme Jaksossa uuden sarjan, jossa suomalaiset podcastaajat kertovat ohjelmistaan, niiden synnystä ja tekemisen mittaan opituista asioista. Ensimmäisenä vuorossa on Sivumennen, jota tekevät Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen. Puhumme Sivumennen-podcastissa hyvistä kirjoista – käännöksistä ja kotimaisista, tieto- ja kaunokirjoista. Keskustelemme siitä, mitä ajatuksia ne meissä herättävät ja mihin kirjallisiin perinteisiin ja keskusteluihin sekä niitä laajempiin ilmiöihin ne liitämme. Sivuamme myös kirjoihin liittyviä muita aiheita, politiikkaa ja kulttuuria laajemmin, emmekä pelkää olla henkilökohtaisia. Podcastaamisen aloittaminen tuntui siinä mielessä luonnolliselta, että olemme ystäviä ja jo vuosien takaa. Aina kun tapasimme, puhuimme lukemistamme kirjoista ja siitä, mitä ne meille merkitsivät. Jaoimme myös toisillemme lukuvinkkejä ja perustelimme ne. Podcastin tekeminen houkutteli, koska se tuntui tuoreelta, podcasteissa tuntui olevan jotain tyypillistä ajalle. Varmasti meitä kannusti se, että Suomessa ei ollut kirjallisuuspodcastia (siis puhtaasti radio-ohjelmasta irrallista podia), ja tuntui hauskalta olla eka. Lisäksi meitä ärsytti, että Suomessa oli lähinnä miesten perustamia podeja. Tuntui tärkeältä perustaa podcast, joka tuntui itselle relevantilta ja tärkeältä ja joka oli myös statement siinä mielessä, että olemme naisia. Kuulija saa Sivumennen-podcastista perusteltuja lukuvinkkejä, tietoa siitä, mitkä kirjat ovat juuri nyt it-kirjoja, keitä kirjailijoita kannattaa seurata tai keihin olisi syytä kiinnittää katse, mitkä kirjalliset ilmiöt ovat vahvoja ja mitkä ehkä vähitellen vahvistumassa. Sivumennen auttaa ymmärtämään, miksi ja miten monella eri tavalla kirjallisuus on tärkeää – siis muutenkin kuin yksilöllisenä, henkilökohtaisena kokemuksena. Tärkein juttu, jonka olen oppinut Sivumennen-podcastia tehdessä on se, että pitää tehdä eikä arkailla – Johanna Laitinen, Sivumennen Tekemällä oppii. Yritä pitää jutut tiiviinä, mutta anna puheen rönsyillä. Jälkikäteen voi saksia vaikka mitä pois, mutta hyvin lähtevää keskustelua ei kannata katkaista vain ajan takia. Löyhä käsikirjoitus on hyvä olla, mutta hedelmällisin keskustelu syntyy, kun alamme vain jutustella kuten normaalisti, rönsyillen ja toisiamme inspiroiden – Jonna Tapanainen Hyvä podcast on sellainen, joka antaa tietoa tai herättää ajatuksia tai parhaimmassa tapauksessa molempia. En pidä tärkeilevistä podcasteista, vaan minulle tärkeää on, että tunnen olevani osa podcastia, en vain sen yksipuolinen vastaanottaja. Hyvä podcast saa minut samastumaan siihen tai sen tekijöihin. Siksi tiukka muoto ei ole aina tärkeää; myös muodoton, rakenteeton podcast toimii, jos on samastumispintaa. Henkilökohtaisuus toimii. On aina kiva, kun podcastaajiin muodostuu suhde. Sivumennen-podcastaajien esikuvia: Serial Caroline Ringskog Ferrada-Nolin En varg söker sin podd New York Timesin Books-podcast Guardianin, BBC:n, New Yorkerin ja Slaten podcastit (Vastaukset on muokattu sähköpostihaastattelun pohjalta.)
Nolo tunnustus: päädyin kuuntelemaan Imaginary Worlds -podcastia alun perin Star Wars -minisarjan ansiosta / takia. Voisiko tilanne olla yhtään stereotyyppisempi? Puolustuksekseni haluaisin kuitenkin sanoa kaksi asiaa: podcastin tapa puhua Star Warsista oli viehättävän selväpäinen ja sama ote on jatkunut myöhemmissä jaksoissa Tuntuu nimittäin siltä, että maailmasta on hankala löytää fantasian ja scifin eli genrekirjallisuuden (ja elokuvien, sarjakuvien ja muiden taiteenlajien) ystäviä, jotka malttaisivat kirjoittaa ihailemastaan aiheesta muutenkin kuin puhtaasti fanipohjalta. Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta kun on lukenut reilut 500 ns. analyysiä jostain trailerinrepaleesta, tahtoisi mieluummin vaikkapa repiä silmät ja korvat päästään. So anyways. Imaginary Worlds on Eric Molinskyn podcast, joka kuulostaa hyvältä. Siis aivan konkreettisesti kuulostaa hyvältä, vaikka kyseessä onkin indietuotanto. Olen viime aikoina ajautunut uhkaavan hifistiselle linjalle, joka ilmenee tärkeilevänä puheena podcastien äänenlaadun tärkeydestä. Mutta niin se vaan on, että jos soundi on kehno eikä sille ole mitään sisällöllistä selitystä (esim. kyseessä ei ole Skype-puhelu Aleppoon), kuunteleminen käy raskaaksi. Korvia kun ei voi sulkea eikä kehnoa ääntä jättää huomiotta, vaikka toki siihen jossain määrin tottuu. Sinänsä ei pitäisi yllättyä IW:n laadusta, koska Molinsky on radiotyönäytteidensä perusteella aika himputin taitava tuottaja. Ohjelma kuulostaa hyvältä myös siinä mielessä, että vaikka tekijä on ilmeisen innostunut aiheistaan, se ei sokaise häntä kohteiden heikkouksille. Lisäksi hän on aina valmis etsimään ja löytämään uusia puolia, joita ei ole itse aiemmin tajunnut. Esimerkiksi Harry Potter -jaksot kuulostivat siltä, että niissä kuullaan aito ahaa-elämys, tai sitten Molinsky on hyvä näyttelijä. Ehkä tämänkin podcastin viehätys on pohjimmiltaan sitä, että sen kuunteleminen synnyttää parasosiaalisen suhteen eli suomeksi sanottuna tuntuu siltä kuin hengailisi mukavan ja fiksun tyypin seurassa. Moni podcastaaja tavoittelee samaa, mutta valitettavan usein ainoana välineenä on höpöttely – siis sellainen, jossa istutaan mikrofonien äärelle, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja luotetaan siihen, että hyvä fiilis välittyy kuulijalle. (Saatan itse syyllistyä tähän edelleen.) Molinsky tekee sen toisin. Ehkä kyse on puhetyylistä, ehkä lähestymistavoista. En ole ihan varma. Mutta sen tiedän, että kun uusi jakso ilmestyy, nostan sen melko lähelle podcast-soittolistan kärkeä.
Ilman Startup-podcastia ei olisi Jakso.fitä. This American Lifessä ja Planet Moneyssä – eli about kahdessa maailman parhaassa radio-ohjelmassa/podcastissa – työskennellyt Alex Blumberg sai idean: jos kerran aikoo perustaa podcasteja tuottavan yrityksen, eikö prosessista kannattaisi tehdä podcast? Kannattihan se. Startupin ensimmäinen tuotantokausi on käsittämättömän kova. Se on hauska, myötähäpeällinen, voitonriemuinen ja opettavainen – luultavasti kokonaisuutena paras podcast-kausi, johon minä olen törmännyt. 14 jakson joukossa ei taida olla yhtään huonoa esitystä, ei yhtään täytejaksoa. (On myös mahdollista, että aika on ehtinyt kullata muistot.) Se on erinomaista kuultavaa jokaiselle, joka on pohtinyt oman yrityksen perustamista, jota Yhdysvaltain startup-kulttuuri kiinnostaa tai joka sattuu tykkäämään hyvistä ohjelmista. Blumberg on narratiivisen asiaohjelman mestareita, mikä oli ilmeistä jo viimeistään vuonna 2008 ilmestyneen Yhdysvaltain talouskriisiä käsitelleen Giant Pool of Moneyn myötä. Jummijammi että ensimmäisellä kaudella olikin monta hienoa hetkeä. Blumberg sössöttämässä ideaansa enkelisijoittaja Chris Saccalle mukamas työtehtävän varjolla, ravintolassa käyty äärimmäisen epämukava keskustelu perustettavan yhtiön omistusosuuksien jakamisesta ja ennen kaikkea sen debriefing puolisoiden kanssa illalla kotona. Eihän tällaista kamaa oltu kuultu missään. Olenhan minä aiemminkin ihastunut podcasteihin, niin kuin edellä mainisemiini This American Lifeen tai Planet Moneyhin (tai vaikka Radiolabiin), mutta niiden kanssa tunne oli erilainen. Ne olivat kuitenkin kaikki jo vakiintuneita ohjelmia, sellaisia joita oli kehuttu eri puolilla internetiä ja joita oli helppo lähteä kuuntelemaan luottaviaisin mielin. Startup puolestaan oli uusi tuttavuus. Se olisi voinut olla kamala, yhden ihmisen epämääräistä jorinaa siitä, millaista on perustaa uusi yritys. Kun se osoittautui loistavaksi ohjelmaksi, ilo oli sitäkin suurempi. Tuntui kuin olisi päässyt seuraamaan tapahtumia reaaliajassa, vaikka totta kai Blumberg oli nauhoittanut jokaista jaksoa varten ison läjän materiaalia ja leikannut sen huolella. Myönnän myös, että mukana oli ripaus "olin niiden ekalla keikalla" -henkeä, sillä pääsin vouhkaamaan Startupin hienoudesta monelle kaverilleni, jotka eivät vielä olleet kuulleet siitä. Sitten Blumbergin firma perusti toisenkin podcastin eli Reply Allin, joka on huikean hyvä sekin. Ai että, kyllä se oli hienoa aikaa. Tarkkaavainen lukija on huomannut, että puhun Startupin ensimmäisestä tuotantokaudesta. Siihen on hyvä syy, joka on ikävä kyllä aika mälsä. Tuntuu nimittäin siltä, että kun Startupin kakkos- ja kolmoskausia lähdettiin tekemään, Blumberg ja ohjelman uusi vetäjä Lisa Chow unohtivat sen, mikä teki ensimmäisestä tuotantokaudesta niin hienon. Tai no, todennäköisesti he tietävän asian, mutta eivät mahtaneet sille mitään. Myöhemmissä jaksoissa kun on kuultu sinänsä ihan kiinnostavia tarinoita kasvuyritysten vaikeuksista ja voitoista, mutta henkilökohtaisuus puuttuu. Vaikka toimittaja olisi miten mennyt mikrofonin kanssa kyselemään haastateltavilta heidän fiiliksistään, hän on kuitenkin ulkopuolinen. Kun Alex Blumberg avautuu väsyneenä illalla siitä, ettei tiedä hittojakaan mitä on tekemässä, se kuulostaa vilpittömältä. Kai siinä on jotain itsensä alttiiksi asettamiseen liittyvää viehätystä. Voi sellaista haastattelussakin saavuttaa, mutta se on vieläkin vaikeampaa. Ymmärrän hyvin, miksi podcast pivotoi kuten teki. Omasta firmasta ei saa lypsettyä traagista juttua loputtomiin, jos sijoittajarahaa tulee ovista ja ikkunoista, ja kukapa olisi halunnut heittää hukkaan Startupille kertyneen yleisön? Silti minusta tuntuu siltä, että jos olisin kuullut kakkos- ja kolmoskausien jaksoja jossain toisessa podcastissa (Entrepreneurship War Stories tai muuta tyhmää), olisin pitänyt niistä. Nyt ne jäävät auttamatta ensimmäisen kauden nerouden varjoon. Mutta hienoa, että Startup on olemassa. Tulipahan perustettua tämä saitti ja aloitettua podcas...
Videopelijournalismilla on nippu kipupisteitä, joista yksi liittyy alan etiikkaan. Ei ole vallan tavatonta, että pelijournalismi nojaa rahoituksessaan vahvasti mainostajiin, joiden tuotteita sitten arvioidaan enemmän tai vähemmän rehellisesti. On yhtä kaikki miellyttävää, kun joku tekee asioita hieman eri tavalla. Matt Lees ja Quintin Smith ovat englantilaisia freelance-kirjoittajia, jotka suhtautuvat pelaamiseen intohimoisesti. He tuottavat pelijournalismia, joka on vapaata mainostajista ja sponsoreista. Cool Ghosts -sivuston tavoite on ylevä: sen on tarkoitus olla positiivinen, ystävällinen ja helposti lähestyttävä tila, jossa voi riemuita pelaamisesta ja pitää hauskaa, paikka, jossa pelit ovat mahtavia ja tarkoitettu kaikille. Riippumattomana mainoksista Cool Ghostsin ei tarvitse jahdata hittejä, vaan tekijät voivat keskittyä puhumaan oikeasti kiinnostavista peleistä. Tämähän toimii. Cool Ghostsin rahoitus tulee Patreon-palvelun kautta, tällä hetkellä noin 4500 dollaria kuussa vajaalta 1200 mesenaatilta. Ei tuo summa ihan kahta ihmistä elätä, mutta mahdollistaa kuitenkin paljon. Cool Ghostsin tuotannossa on paljon videota, mutta Daft Souls -podcast on myös erinomaista kuunneltavaa. Tuoreesta tuotannosta kannattaa kuunnella esimerkiksi jakso 73, jossa Quinns, Matt ja Kotaku UK:n Keza MacDonald puhuvat Game Developer Conferencen annista, keskittyen erityisesti messujen ykköshittiin, virtuaalitodellisuuteen. Tarjolla on muun muassa herkullisia anekdootteja siitä, millaista voi olla pelinkehitys virtuaalitodellisuuden kanssa (kun pelin bugi aiheuttaa paitsi toimimattoman pelin, myös välitöntä pahoinvointia) ja siitä, millainen VR-porno toimii ja millainen ei. Videopuolelta pitää ehdottomasti nostaa esille Ghost Truck, jossa Quinns pelaa Euro Truck Simulatoria ja ajaa rekalla Bremerhavenista Hampuriin keskellä yötä, kertoen samalla kummitusjuttuja. Toimii. Eikä siinä vielä kaikki! Matt ja Quinns ovat paitsi videopelihulluja, myös intohimoisia lautapelien ystäviä. Lautapelijuttuja tehdään eri nimellä, Shut Up & Sit Downin puolella, jossa joukon täydentää Paul Dean. Tälläkin puolella yhdistyy herkullisella tavalla asiatieto, intohimoinen suhtautuminen ja upea brittiläinen huumorintaju. SU&SD:llä on oma Gold Club -rahoittajakerhonsa, eikä sitten Amazon-linkkien lisäksi muuta mainostuloa. Gold Clubkin on onnistunut keräämään lähes 20 000 dollaria rahoitusta, eli näemmä on vallan mahdollista tehdä tällaista lukijoiden rahoittamina. Shut Up & Sit Downin videoissa varsinkin paistaa läpi tekijöiden hurja innostus pelejä kohtaan, ja lopputuloksena on hyvin herkästi ”tämä peli pitää saada”-fiilis. Esimerkiksi Tales of the Arabian Nights -lautapeli alkaa varmasti kiinnostaa, kun katsoo siitä tehdyn videon. Minuakin alkoi, vaikka tiedän hyvin, ettei se ole oikeastaan yhtään sellainen peli, jota haluaisin pelata. Podcast on tavanomaisempi, melko vapaamuotoista jutustelua. Hyvä henkilökemia toimii tässäkin muodossa erinomaisesti ja podcastin kuunteleminen on omalta osaltani johtanut jo pariin peliostokseen, joten innostus välittyy kyllä näinkin. Hyvä aloituskohta voisi olla vaikkapa jakso 38. Mikko Saari on Lautapelioppaan päätoimittaja ja tekee itsekin lautapelivideoita ja -podcastia.
Amerikkalaiset podcastit voi jakaa karkeasti ottaen kahteen ryhmään. Ensimmäinen, niin sanottu länsirannikon tyyli tarkoittaa joukkoa ihmisiä hölisemässä keskenään, eikä juttelua ole sen kummemmin editoitu. Sen viehätys kumpuaa puhujien kemiasta ja hauskanpidosta, johon kuulija pääsee virtuaalisesti osallistumaan. Toinen tyyli, joka assosioituu vahvemmin itärannikkoon ja public radioon, on huolella raportoitu, kirjoitettu, leikattu ja juonnettu kokonaisuus, jossa ei ole yhtään mitään ylimääräistä. Siitä syntyy fiinejä Teoksia™, mutta aika usein niitä ihaillaan ulkoa. (Olen lääpälläni tämän genren edustajiin.) Sitten on vielä kolmas tie, eikä se tässä tapauksessa tarkoita kädenlämpöistä vasemmistolaisuutta. Siinä viedään mikrofoni ulos studiosta, mutta ei käsitellä nauhoitetta juuri lainkaan. Siis eräänlainen hybridi kahdesta muusta tyylistä. Sellainen on Slaten Working-podcast. En ole ihan varma, onko Workingin idea todella yksinkertainen vai vaikuttaako se vain siltä. Jokaisessa jaksossa kysytään haastateltavalta yhtä asiaa: mitä teet työksesi? Sitten haastateltava vastaa, välillä elegantisti ja välillä kömpelösti. En väitä, että jokainen jakso olisi hypnoottisen hienoa kuunneltavaa, mutta jotain vetoavaa konseptissa on. Erään määritelmän — saattoi olla Kaarle Hurtig tai sitten Benjamen Walker — mukaan (hyvään) podcastiin kuuluu se, ettei se oikein istu radioon. Working tuo mieleen Radio Mafian alkuaikojen haastattelut, jotka tuntuivat kestävän tuntikaupalla ja klonksuttelevan aiheesta toiseen ilman että kukaan jaksoi erityisemmin huolehtia kuulijan viihtyvyydestä. Meno oli silti hyvä. Podcast muistuttaa Paul Fordin kohteliaisuusvinkistä, jolla kuulemma pärjää bileissä aina. Kun Ford kohtaa vieraita ihmisiä, hän kysyy mitä he tekevät työkseen ja sanoo sitten "kuulostaa hurjan vaikealta". Olen etsinyt sopivaa tilaisuutta käyttää samaa tekniikkaa, mutta sellaista ei ole vielä tullut vastaan. (Olen myös miettinyt, pitäisikö Working-podcastin idea varastaa Suomeen. Oikeastaan olen miettinyt sitä monen podcastin kohdalla, mutta en ehdi tehdä määräänsä enempää juttuja ja sitä paitsi kuulostaisi aika tylsältä, jos olisin koko ajan äänessä. Ehkä sinä haluaisit tehdä sen? Joo! Voin neuvoa alkuun, jos tarvitset kannustusta – lähetä vaikka sähköpostia. Itse asiassa minun pitäisi kirjoittaa siitä, miten teen podcasteja, mutta en ole vielä ehtinyt. Paitsi että onko se kiinnostava aihe Jakso.fin lukijoille? Ovatko podcastien kuulijat myös potentiaalisia podcastien tekijöitä? Jaahas, taisin hairahtua sivupolulle. Takaisin asiaan.) Workingistä tekee podcastmaisen eli epäradiollisen se, että haastatteluihin punkeaa pakolla hulluna yksityiskohtia. Niitä on liikaa, niin paljon että ainakin lehtijutussa olisi pakko karsia osa pois ja keskittyä tärkeimpiin, kuvaavimpiin anekdootteihin. Podcastissa taas listausta kantaa se, että aihe on haastateltaville tärkeä ja se myös kuuluu. Ainakin parhaimmillaan (sanakirjan tekijä, väittelymoderaattori), välillä lopputulos on ihan vaan tylsä. Mutta sellaista se on. Toisinaan lupa kysellä toisilta ihmisiltä tyhmiä tuottaa kiinnostavia vastauksia, toisinaan ei. Jösses että tulikin masentava lopetus. Ei todellakaan kelpaisi radioon tämä blogaus.
Jos Putouksen kaltaiset hittisarjat jotain todistavat, niin sen että improvisointi on hyvin, hyvin vaikeaa. Komediakäsikirjoittajat tekevät toinen toistaan puisevampia lähtöasetelmia näyttelijöille, jotka viimeksi kokeilivat samaa Teakissa. Lopputulokset ovat mautonta roskaa, joka tyydyttää korkeintaan yleisön infantiileimmat katsojat. Huonon laadun takana piilee koko homman vaikeus. Yleensä lauseesta tai rekvisiitasta kumpuavat sketsit jatkuvat liian pitkään, koska lähtökohta harvoin sallii niille yhtä vitsiä enempää rakennetta. Ohjelma kuitenkin jatkuu ja näyttelijät ovat voimattomia tämän tosiasian edessä. Jotain pitää keksiä. Olisi toki hienoa jos kaikki olisivat improvisoidessa Ryan Stilesin tasoisia, mutta etenkin televisiossa kykyjen rajat tulevat aivan liian pian vastaan. Vastaavanlaista se on podcasteissakin. Elekielestään riistetty näyttelijä on entistä suuremman haasteen edessä. Ei ole siis ihme, että puhtaasti improvisaationäyttelyyn perustuvia ohjelmia on verrattain vähän. Toki suuri osa huumoripodcasteista pyörii haastateltavan tai aiheen synnyttämien reaktioiden ja niistä kumpuavien vitsien ympärillä, mutta ennen kuin kuulin Chicago Podcast Co-Operativeen kuuluvaa Hello from the Magic Tavernia, en uskonut improvisaatiokomedian olevan kovin hyvällä tolalla. Asetelma on yksinkertainen: Juontaja Arnie Niekamp putosi paikallisen Burger Kinginsä ajokaistalle ilmestyneen ulottuvuusportin kautta Foonin maagiseen maahan, josta hän ei pääse takaisin, mutta pystyy yhä tietokoneellaan saamaan yhteyden Burger Kingin langattomaan verkkoon (se on ilmainen), ja täten tekemään viikoittaista podcastia paikallisessa majatalossa. Niekamp, Usidore-niminen vanha velho sekä useimmiten puhuvana mäyränä esiintyvä muodonmuuttaja Chunt, haastattelevat mielenkiintoisia vieraita tai puhuvat Foonin viimeisimmistä tapahtumista. Vieraaksi kelpaa esimerkiksi pahoja noitia (bad witches aka bitches) vihaava lentävä mikropossu tai murhanhimoinen elävä kukka. Jaksojen lähtökohdat ja pari kiinteää, suurempaan narratiiviin kytkeytyvää dialogipätkää on selvästi sovittu etukäteen, mutta suurin osa jutustelusta on pelkkää improvisaatiota. Ja herranen aika, sehän toimii! Magic Tavern onnistuu löytämään jakso toisensa jälkeen oivan tasapainon reaktionäärisen improvisaation ja ennalta käsikirjoitetun materiaalin välillä. Vaihtuvat vieraat ovat suuri osa tätä kokonaisuutta, koska uusi hahmo joka viikko tarjoaa uuden lähtökohdan, josta lähteä liikkeelle. Se tuntuu freesiltä, eikä sarja ole lähes 50 jakson aikana toistaiseksi ehtinyt vielä kangistua. Osittain tämä johtuu siitä, että juontajat ja vieraat pitävät kiinni kahdesta asiasta: Kaikki on kaanonia, eli jopa sivulauseeseen päätynyt freudilainen lipsaus siitä, miten velhoilla on useampi peräreikä ummetuksen helpottamiseksi, päätyy pitkäaikaiseksi henkilöiden keskinäisten kinojen aiheeksi. Mikään ei ole pyhää. Foonin lapsikuolleisuus on lähempänä sataa kuin nollaa prosenttia, ja kaikki vihaavat lasten hautajaisia, koska perinteen mukaan niissä syödään buffet-antimia ruumiin päältä eikä vauvan päälle mahdu kovin montaa potkaa. Podcastin päähenkilö Arnieta kuvaillaan jatkuvasti perheensä tahallaan jättäneeksi saamattomaksi alkoholistiksi, ja Chunt voi muuttaa muotoaan vain harrastamalla seksiä haluamansa otuksen kanssa. Valitettavasti on toistaiseksi mysteeri, miten hän onnistui aikoinaan muuttumaan heinäsirkasta karhuksi. Tuntuu siis kuin sarja pystyisi nauramaan itselleen, mitä toivoisi välillä esimerkiksi raskaasti käsikirjoitetulta Welcome to Night Valelta. Koska kaikki kerran mainitut asiat pidetään osana kaanonia, podcastia kuunnellessa huomaa Foonin muuttuvan alati naurettavammaksi ja surrealistisemmaksi. Luovan prosessin seuraaminen sen tapahtuessa ilahduttaa yllättävän paljon maailmassa, jossa suuri osa komediasisällöstä on valmiiksi hiottua ja läpeensä ylituotettua. Tämä prosessi antaa myös ohjelmalle tavattoman hauskan rosoisen tekstuurin (kiitos sen perinteisiä fantasiakonsepteja lähes v...
Minulla ei ole tapana itkeä julkisilla paikoilla eikä musiikkia kuunnellessa. Joskus niin kuitenkin tapahtuu, kuten marraskuussa 2014, jolloin kuuntelin Song Exploder -podcastia kävellessäni Kurvin Lidlin ohi. Song Exploder on a podcast where musicians take apart their songs, and piece by piece, tell the story of how they were made. Jaksot ovat lyhyitä, vain reilun kymmenen minuutin mittaisia ja niistä puuttuu kaikki ylimääräinen. Mukana on vain muusikoiden puhetta ja palasia laulusta, yksi instrumentti ja yksi palanen kerrallaan. Tavallisesti muusikko tai muusikot kertovat, mistä idea tuli, soittavat demonauhoituksia, kertovat sovittamisesta, sanoituksien aiheesta ja lopuksi kuullaan vielä itse biisi. Minua itkettänyt jakso käsitteli The Starsin No One Is Lost -biisiä. Se on levyn nimibiisi, viimeinen kappale ja sinänsä tuttu, sillä olin kuunnellut albumia pian sen ilmestymisen jälkeen. Mutta kuuntelu oli sellaista huoletonta taustamusikkiroilotusta, joka on kaltaiselleni keski-ikäistyvälle pösilölle tyypillistä. (tw: nostalgia – Kaukana ovat ajat, jolloin makoilin kansilehtisen kanssa sängyssä ja kuuntelin cdn alusta loppuun, jonka jälkeen painoin uudestaan playtä) Sitten kuulin Amy Millanin, Evan Cranleyn ja Pat McGeen kertovan, mistä kappaleen sanat olivat saaneet innoituksensa. Se oli varmaan ensimmäinen kerta, kun oikeastaan edes kuuntelin sanoituksia kunnolla. Sanat ovat hienot. Niistä tulee mieleen Flaming Lipsin Do You Realize??, koska molemmissa on katkeransuloinen sävy ja aiheena kuolema. Niitä yhdistää sekin, että ennen kuin kuulin (tai luin) lyriikoiden taustoista, ne eivät tuntuneet oikein miltään, mutta heti kontekstin opittuani biisissä ei tuntunut mitään muuta olevankaan kuin tunnetta. Sellaista on onnistunut poplyriikka: yksityisistä kokemuksista kertovia yleistyksiä, joiden teho piilee siinä, että ne ovat niin lähellä latteutta. Anyways, ei pitänyt miesselittää näkemyksiäni sanoituksista, vaan kertoa että Song Exploder auttaa ymmärtämään musiikkia. Enkä tarkoita pelkästään lyriikoita, vaan sellaisiakin asioita, joita on hankala sanallistaa – soundeja, fiilistä, rytmiä, sovituksia. Mieleenpainuneita jaksoja ovat Tune-Yardsin selitys Water Fountainin taputtelurytmistä ja Healthin Stonefist-tuuttaus, jonka introriffi on Pro Toolsin bugin ansiota. Tosin Will Butlerin Anna on edelleen ihan dorka. Sori! Joten jos musiikki kiinnostaa, kannattaa tilata Song Exploder. Niinkus heti. Jösses näitä teennäisiä taidepieruotsikoita. Olen pahoillani. Olli Sulopuisto kuvittelee olevansa podcastkeisari.
Nykyään tuntuu tyhmältä nimetä ohjelman aiheeksi tekniikka (tai oikeammin teknologia tai vielä oikeammin it-teknologia tai… no joo, tajuatte idean), koska tietokoneet ovat kaikkialla.
Hyvä tarinoitsija osaa puhaltaa aiheeseen kuin aiheeseen liekkiä. Miljoonia latauksia keränneen Hardcore Historyn takaa löytyy tällainen tarinankertoja. Se on amerikkalaisen historiaharrastajan Dan Carlinin luomus, jossa tämän tausta tv- ja radiotoimittajana kuuluu. Pitkälle yli 50 osaan ehtineessä podcastissa Carlin käsittelee tuttujakin aiheita (kuten Rooma, toinen maailmansota ja kylmä sota), mutta vieraampien kulttuurien tarinat historiankirjoituksen alaviitteistä ovat aiheista kiitellyimpiä. Yksi Carlinin suosituimmista, ja pisimmistä, kokonaisuuksista on Wrath of the Khans. Uutena, uteliaana kuulijana aloittaisin siitä. Tšingis-kaani ja mongolit vyöryvät kohti Kiinaa, Lähi-itää ja Eurooppaa (ja niiden yli) musertavin seurauksin. Mongoleihin tutustutaan brutaaleina ja säälimättöminä mutta myös taktisesti ylivoimaisina sotureina, joiden jousitaidot hakevat vertaistaan. Näiden marssin voi melkein tuntea tantereen töminänä, kun tuhatpäinen ratsuväki etenee musertavin kavion kopsahduksin jättäen jälkeensä veren värjäämiä jokia ja hiiltyneitä kaupunkeja. Mikä sitten tekee Hardcore Historystä eli HCH:sta niin suositun? Carlin on ennen kaikkea osaava oraattori. Hän taitaa dramatisoinnin, rytmittää puhettaan ja pitää taukoja, etenkin kun itse kuulijana tunnun niitä kaipaavan. Eräs podcastin vahvuuksista onkin, että se henkilöityy vahvasti tekijäänsä. Carlin tuo itsensä tietoisesti framille sekä esiintyjänä että (historian) kertojana, joka esittää sokraattisesti itselleen ja kuulijalleen kysymyksiä. Hän valitsee keitä lukee ja keiden näkemyksiä esittelee, eikä edes yritä piilotella lähdemateriaalin takana. Toisaalta Carlin osaa nostaa ihmiset esille: hallitsijat, valloittajat ja niin nykyaikaiset kuin menneetkin historiankirjoittajat tulevat tutuiksi. Historioitsijoita mainitaan kerronnan lomassa nimeltä, eri näkemysten, suorien lainausten ja Carlinin kommenttien kera. Eriävät kannat tuovat historiaan läpinäkyvyyttä mutta myös valaisevat sen asemaa narratiivina – kaikkien narratiivien tavoin historia on riippuvainen näkökulmasta, eikä eksakteja faktoja ei aina ole edes mahdollista saada selville. HCH tuntuu näin huomattavasti helpommin lähetyttävältä kuin monet muut historiapodcastit. Carlinin luoman podcastin vetovoimalla on vielä kolmaskin peruspilari. Hän on nimittäin hyvä kansantajuistaja. Viimeistään analogiat lähihistoriaan ja viittaukset populaarikulttuuriin antavat kerronnalle tarttumapintaa. King of Kings -jaksossa kuulijan ankkuroivien pop-viitteidein joukossa mainitaan mm. Green Bay Packers, Neuvostoliitto, Indiana Jones, Back To The Future ja Yhdysvaltojen nykyimperiumi. Samasta jaksosta löytyy myös huima tokaisu: "The Croesos [of Lydia] is a bit donald-trumpish, you might say." Näin maallistetaan ja kansantajuistetaan – sekä tehdään historiaa yksioikoisemmaksi. Yliopistoluentojen sijaan HCH kannattaisi rinnastaa esimerkiksi tv-dokumentteihin, joissa on valittu näkökulma ja pakattu tietoa käsiteltävään formaattiin. Jos viisiosainen pötkö mongoleja tuntuu hypähdykseltä syvään päähän, kannattaa aloittaa sen sijaan King of Kings -sarjan ensimmäisestä jaksosta, joka esittelee Suur-Persian yhdistäneen Kyyros II:n edesottamuksia. Se alkaa 300-leffan tarkastelulla. Gerard Butlerin tähdittämässä historiallisessa nahkaspeedo-actionpläjäyksessä spartalaiset yrittävät pitää valloittavat persialaiset ja näiden jumalkuninkaan Kserkseksen loitolla Thermopylaissa. Viihteellisestä kontekstista lähdetään Carlinin seurassa tarkastelemaan, miksi Persia näyttäytyy tässä tarinassa pahiksena. Podcastin alku saattaa tuntua sekavalta ja rönsyilevältä, kun Kyyroksen ja Persian nousua edeltänyt valtapoliittinen tilanne sisältää monen mahdin nousun ja tuhon. Kokonaisuus nivoutuu lopulta kuitenkin hienosti. Jaksossa käsitellään myös historian ”käsikirjoittajaa” Herodotusta ja tämän versiota tapahtumista. HCH:n harva päivitysväli selittyy jaksojen kokonaiskestolla ja Carlinin rönsyilevällä tyylillä.
Intohimoista, luontevaa ja leikkaamatonta keskustelua kuuntelee mielellään, oli aihe melkein mikä tahansa. Podcasteille tällainen editoimaton keskustelu on aina ollut tyypillistä, mutta niin myös Radio Suomen Pyöreä pöytä -ohjelmalle, jonka kuvaus lupaa tulista väittelyä. Joka keskiviikko Ylen radiotalon A5-studion munuaisen muotoisen (!) pöydän ääreen kokoontuu neljä ihmistä perkaamaan ajankohtaisia aiheita. Keskustelijoina on mediassa muutenkin esillä olevia tyyppejä eli Pyöreää pöytää voi pitää eräänlaisena mediaeliitin uutispiirinä. Keskustelua luotsaa Pauli Aalto-Setälä ja hänen poissaollessaan joko Ruben Stiller tai Pekka Seppänen. Kolmen muun keskustelijan valintaan ei ole mitään kaavaa. Pyöreän pöydän tuottaja Inkeri Kuisma-Tarpila vertaa työtään palapelin rakentamiseen, kun hän yrittää välttää samojen äänien ja kokoonpanojen toistumista. Ydinporukkaan on kuuluvat aiemmin mainittujen lisäksi Kaarina Hazard, Sirkka Hämäläinen, Mika Pantzar, Maija Vilkkumaa, Anu Koivunen, Olavi Uusivirta ja Juha Itkonen. Pyöreä pöytä on siis suora ajankohtaisohjelma, mutta tunnelma on täysin päinvastainen kuin vaikkapa A-studiossa, jossa kaikki läsnäolijat eivät aina nauti olostaan. Jos Pyöreä pöytä olisi osa jalkapallolähetystä, se olisi se Pasilan suojissa analysoiva seurue ottelun jälkeen, kun muut ovat ensin tehneet likaisen raportoinnin selostuskopissa ja kentän laidalla. Mikä erottaa Pyöreän pöydän podcasteina syntyneistä ohjelmista? Koska kyseessä on ensisijaisesti radio-ohjelma, se kestää aina puoli tuntia ja jaksot ovat Areenassa vain 30 päivää. Tuottajan mukaan näin on aikanaan sovittu, koska ohjelmassa on freelancereita. Rajoitus ei siis tule tekijänoikeudella suojatun materiaalin käytöstä, ellei Ruben "kökkötraktori" Stillerin omintakeista tyyliä lasketa sellaiseksi. Näin hän vauhkosi Pariisin terrori-iskujen jälkeisellä viikolla 18.11.2015: En voi sietää näitä surupoliiseja. –– nämä moraaliset [lyö nyrkillä pöytään] poseeraajat tulevat paikalle, kun Pariisissa on tapahtunut jotain, ja sanovat, että väärin surtu, koska olisi pitänyt surra Beirutia. –– 99 prosenttia heistä ei ole esittänyt mitään reaktiota, kun Beirut tapahtui. Täysin falskia paskaa! Yksi häiritsevä piirre ohjelmassa on: kymmenen sekunnin välisoitto, joka erottaa aiheet toisistaan. Jokaisen ohjelman kolme keskusteluosiota päättyy samaan tunnariin, joka muistuttaa herätyskellon ääntä, johon ei haluaisi herätä. Monesti keskustelu katkeaa harmillisesti kuin riemukas ilta kapakassa valomerkkiin. Välisoitto valtaa äänimaiseman, ja samalla mikrofonien liu'ut vedetään alas. Tämä saa suoran lähetyksen kuulostamaan kömpelösti leikatulta feikkisuoralta. Tuottaja Kuisma-Tarpilan mukaan se on aina ollut osa ohjelman konseptia, sillä tunnari on pomminvarma tapa lopettaa keskustelu ja siirtyä seuraavaan aiheeseen. Kuisma-Tarpila muistaa olleensa itsekin kuulijana järkyttynyt siirtymästä, mutta sitten hän aloitti ohjelman tuottajana. Nyt hän saa päättää, mihin väliin tunnari lyödään. Välisoiton lisäksi ohjelman kuulijoita on häirinnyt keskustelijoiden puhuminen toistensa päälle. Se on huomioitu jopa siinä määrin, että Pyöreän pöydän päällekkäispuhunnasta tehdään paraikaa opinnäytetyötä Helsingin yliopiston suomen kielen laitokselle. Alkujärkytyksestä huolimatta ohjelmaan jää koukkuun ja sen haluaa kuunnella viikoittain. Pyöreä pöytä viihdyttää parhaiten tuoreeltaan, mutta säilyy avattuna jääkaapissa loppuviikon. Ohjelman luonnetta kuvastaa pätkä jaksosta Onko raha herkempää kuin ihmiset? (25.11.2015), jossa toisen keskusteluosion lopussa Anu Koivunen toteaa, että tämä on ehdottomasti hänen synkin Pyöreä pöytä -lähetyksensä. Stiller repeää nauruun eikä tahdo saada sanaa suustaan. Pekka Seppänen lupaa korjata tilanteen omalla (ehkä) valoisalla aiheellaan. Aina rakkaan välisoiton jälkeen Seppänen alustaa. Hän kertoo Volkswagenin tuoreista myyntiluvuista, joiden mukaan kauppa ei juurikaan ole vähentynyt syyskuussa paljastuneen päästövedätyksen jälkeen.
Encuentra el que te llama
Se añaden nuevos podcasts continuamente